sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kuulien ominaisuuksista

Ennen takaaladattavien ruutiaseiden ja erillisillä hylsyillä varustettujen tykkien ammusten (eli hylsy + ajopanos + kranaatti) yleistymistä tykeissä käytettiin metallista valettuja kuulia (tai pieniä raehauliammuksia). Nämä kuulat ovat Suomessakin yleisiä löytöjä 1700-luvun ja Suomen sodan aikaisilta taistelukentiltä.

Taustaa - ne varhaisimmat tykit


Konsultoin joitakin kuukausia sitten Aboa Vetuksen tutkijaa kaivauksissa löytyneestä kivenkappaleesta. Häntä kiinnosti tietää, olisiko sitä käytetty 1500-luvun taistelussa Turussa, sillä kappale löytyi tälle ajalle ajoittuvasta kerroksesta. 

Pidin tätä kappaleen (mahdollisia kuulia oli itse asiassa kaksi) suurehkon koon perusteella epätodennäköisenä, sillä tietojeni mukaan Suomessa (eli siis Ruotsissa) käytettiin vielä verrattain pienikokoisia tykkejä. Tarkoitan tässä "pienikokoisella" ammuksia. Itse tykit ovat saattaneet suuren painon vuoksi vaatia hevosia tai härkiä liikkuakseen, mutta itse tykin putki eli "reikä josta ammus lentää" on saattanut olla halkaisijaltaan pieni. Metallurgia ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että pronssista/teräksestä/raudasta olisi voitu valaa pitkiä, yhtenäisiä ja kestäviä putkia, jotka olisivat ampuneet suuria ammuksia, kestäneet toistuvaa ammuntaa ja olleet helposti liikuteltavissa. Johannes Angeloksen lukeneet muistavat, miten turkkilaisten värväämän tykkimestarin Orbanin valtavat tykit vaativat jatkuvaa jäähdyttämistä ja ne halkesivat usein. Konstantinopolin piirityksessä 1453 oli kyse valtavasta logistisesta operaatiosta, jossa oli mahdollista käyttää niin järeää tykistöä kuin kaupungin muurien moukarointiin osallistui. Ruotsin valtakunta oli vielä vuosisatojen päässä tästä kyvystä. Kun Ruotsin suurvalta-aika alkoi, oli jo siirrytty kevyempiin, standardoituihin kenttätykkeihin. Legendaariset (epäonnistuneet) "nahkatykit" olivat oma omituisuutensa tässä kehityshistoriassa.

Lunttulukkoinen vallipyssy 1500-luvun lopulta. Turun Museokeskus. Kuva: finna.fi

Ruutiaseiden historia Suomessa (tarkoitan tässä yhteydessä Suomea laajana geopoliittisena alueena ja historiallista taustaa vasten osana Ruotsin valtakuntaa) ja Fennoskandiassa on yllättävän vanhaa. Tykkejä käytettiin ilmeisesti jo Tanskan salmissa käydyissä laivastotaisteluissa 1300-luvulla. Vanhimmat maininnat valmistuksesta Suomessa ovat Savonlinnassa vuodelta 1547. Paikalla oli mainintojen mukaan "hyviä pyssyseppiä". Vanhimmat säilyneet "suomalaiset" tykit, hakapyssyt, löydettiin Karjalankannakselta Vuoksea kuivattaessa.

Kivisiä kuulia


Ensimmäiset tykinkuulat valmistettiin veistämällä (eli "nakuttelemalla") sopivasta kiviaineksesta. Kuulien valanta oli vielä alkutekijöissään, vaikkakin varsijousien käyttäjillä – jotka olivat myös ensimmäisiä ruutiaseiden käyttäjiä – oli tietotaitoa lyijykuulien valamisesta. Myös lingonkäyttäjät osasivat valaa lyijyammuksia, jotka takuulla tappoivat osuessaan. Lyijy oli vielä pitkään liian kallista pohjoisessa, joten halvempi rauta ja tietysti kivi olivat pääasialliset projektiilien materiaalit. Valitettavasti mainintoja Suomessa ja Ruotsissa löytyvästä sopivasta kivimateriaalista ei juurikaan löydy, mutta geologi tunnistanee sopivia lajeja. On myös mahdollista, että kuulia on ostettu Keski-Euroopasta tai Hansakauppiailta. Löytyisiköhän näistä kauppakirjoja arkistoista? Hmmm... Myös tanskalaisten ruotsalaisiin kaupunkeihin ja linnoituksiin ampumia kuulia on kierrätetty ja kansalaisille on maksettu palkkioita näiden kruunulle tuomista ammuksista.

Aboa Vetuksen kuulassa oli erikoisuutena siihen sekoittunut rauta. Esimerkiksi Italiassa on käytetty kivikuulissa rautavanteita, jotka ovat pitäneet kuulan ehjänä laukaistaessa ja osuessa.

Kivistä kuulaa ladataan tykkiin. Huomaa tykin kirkonkellomainen muoto (ensimmäiset tykkienvalajat olivat myös kirkonkellojen valajia) ja kuulan suuri koko. Kuva: Kungl. Artilleriet. Medeltid och äldre vasatid. 1994 (toinen painos). s.47.


Myös Ruotsissa, esimerkiksi Tukholman linnoituksessa käytettiin kivikuulia. Keskiajalta (tässä tarkoitan keskiajalla historiallisen ajan alusta Västeråsin valtiopäiviin 1527 ulottuvaa ajanjaksoa Pohjolassa) on peräisin 5–8 cm suuruisia kiviprojektiileja (slungstenar, linkoihin tai heittoaseisiin), jotka on valmistettu graniitista tai hiekkakivestä. Riddarhusin kanaalista löytyneestä 1500-luvun alun laivasta tavattiin 8,2 cm kokoisten rautakuulien lisäksi satoja 12 cm kokoisia kivikuulia ja joitakin lyijyluoteja, joiden koko oli 6,4-6,6 tai 3,1-2,3 cm.

Aboa Vetuksen mahdollisen kivikuulan osa. Kuva: Riku Kauhanen/Aboa Vetus & Ars Nova
"Kuula" edestä. Kuva: Riku Kauhanen/Aboa Vetus & Ars Nova


Tukholmasta on löydetty myös puolikkaita kivikuulia. Näitä ei ilmeisesti ole käytetty projektiileina laisinkaan, vaan niitä on pudotettu muureille pyrkivien vihollisten niskaan. Todennäköisesti nämä kivikuulat ovat työstettäessä haljenneet/murtuneet ja ne on hyödynnetty sekundatuotteinakin hyödyllisesti.

Ovatko Aboa Vetuksen kiviset, yhdeltä reunalta pyöreät löydöt tykinkuulia? Mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä. Kuulat ovat liian suuria vastatakseen Ruotsin tai Tanskan armeijan tai laivaston käyttämiä tykkejä. Voi olla, että jompikumpi osapuoli on ostanut tai lainannut Hansakauppiailta tai muilta puolilta raskaampaa tykistöä. Turkuun tehtyjen iskujen nopeuden vuoksi tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Raskaampaa tykistöä Turussa lienee nähty ensimmäistä kertaa Eerik XIV:n savustaessa Juhana Herttuaa Turun linnasta vuonna 1563.

Suurille, osaksi pyöreille kiviesineille löytynee muitakin selityksiä. Ne ovat saattaneet olla jauhinkiviä tai muita vastaavanlaisia esineitä.

Rauta ja lyijy


Harvinaisten kivikuulien ohella lyijyisiä ja rautaisia löytyy runsaasti. Käsiaseissa näiden käyttöikä on ollut pitkä: vielä 1930-luvulla Wiklundin rautakauppa Turussa kaupitteli valupihtejä kuulien valamiseksi ja löytyypä katalogista pieni tykkikin, jolla voi ampua tervehdyslaukauksia kesämökille tulevien vieraiden kunniaksi. Nykyään pelloille kuulia lentelee perinneaseharrastajien toimesta. Esimerkiksi Kuralan kylän kokeiluverstaan toimiessa sen puukkosepän tapana oli ammuskella Brown Bessin (n. 22 mm kaliiperin englantilainen piilukkokivääri) replikalla riistaa jokilaakson pelloilla.

Tykinkuulia on löydetty etenkin 1700-luvun ja Suomen sodan (1808–1809) taistelupaikoilta. Haminan satamatöissä on löydetty lahdelta myös Krimin sodan aikaisia kuulia, joita englantilaisten ja ranskalaisten laivasto ampui kaupunkiin. Haminassa asuessani käyttämäni parturin takapihalla on hopeiseksi maalattu tykinkuula tältä ajalta kallionkoristeena. En ole tietoinen Ahvenanmaan tilanteesta, mutta veikkaisin täälläkin monen takan reunalla möllöttävän pellolta tai Borarsundin läheisyydestä löytyneen tykinkuulan.

Ennen takaaladattavien neulasytytteisten (eli nykyaikaisten hylsyn ja luodin yhdistelmää projektiilina käyttävää käsiasetta, jossa latausjärjestelmä on takana) aseiden aikaa käytettiin suustaladattavia musketteja/kiväärejä. Näiden ammusten kannalta on olennaista, että niissä käytettiin pyöreitä kuulia (joskin repiviä neliskanttisia ja sylinterimäisiksi taottuja käytettiin myös) ja aseet luetteloitiin ja luokiteltiin ammusten painon, ei kaliiperin perusteella. 

Tästä syystä puhutaan, yhden, kolmen, kuuden jne. naulan tykeistä eikä piipun tai putken halkaisijan koon perusteella. Periaatteessa nämä olivat yksi ja sama asia: muotteja käytettäessä ja valettaessa tietyn massan edestä tasalaatuista metallia käyttäen saadaan aina samankokoinen kuula. Karkeasti: jos kymmenestä kilosta sulaa lyijyä valetaan kymmenen pyöreää kilon kuulaa ovat kaikki ideaaliolosuhteissa tismalleen samankokoisia halkaisijaltaan (tosin pallon ominaisuuksia laskettaessa kaavoissa käytetään sädettä (r) joka saadaan jakamalla halkaisija kahdella eli säde on pallon keskipisteen etäisyys pallon reunasta).

Naulan ominaisuudet ovat metrijärjestelmään verrattuna seuraavat:

Naula (ruotsin pund, esimerkiksi kolmen naulan tykki on ruotsiksi tre pundig kanon), on 32 luotia = 425,076 g

Siis

1 naula on 425,076 grammaa
2 naulaa on 850,152 grammaa
3 naulaa on 1275,228 grammaa (pyöristettynä 1,28 kg)
4 naulaa on 1700,304 grammaa (1,7 kg)
5 naulaa on 2125,38 grammaa (2,13 kg)

6 naulaa on 2550,456 grammaa (2,55 kg)
7 naulaa on 2975,532 grammaa (2,96 kg)
8 naulaa on 3400,608 grammaa (3,4 kg)
9 naulaa on 3825,684 grammaa (3,83 kg)
10 naulaa on 4250,76 grammaa (4,25 kg)

11 naulaa on 4675,836 grammaa (4,68 kg)
12 naulaa on 5100,912 grammaa (5,1 kg)
13 naulaa on 5525,988 grammaa (5,53 kg)
14 naulaa on 5951,064 grammaa (5,95 kg)
15 naulaa on 6376,14 grammaa (6,38 kg)

jne. Tässä ovat tärkeimmät tykistön ammusten kokojen laskussa tarvittavat tiedot.

Löysin kuulan - mikä se on?


Vanhasta kunnon MAOL-taulukkokirjasta on hyötyä tässä. Kotikonstein on laskettavissa perustietojen perusteella kuulien "kaliiperi" (monenko naulan tykki, minkä kokoinen kivääri?).

Tarvitaan kuulan säde (halkaisija / 2, voidaan mitata esimerkiksi työntömitalla) ja paino (karkeasti ottaen lähes sama kuin massa).

Nyt on muistettava massan eli ainemäärän (aineen tiheyden)  juksaus. Lapsille esitetään klassillinen kysymys "Kumpi painaa enemmän, kilo rautaa vai kilo höyheniä?" sillä nämä eivät vielä kykene hahmottamaan massaa. Tykinkuulissa (ja muissa projektiileissa) yleisimmin käytettävät metallit ovat lyijy ja rauta. Rauta on lyijyä "kevyempää" eli tiheys on pienempi. Kuutio (1 m3 kokoinen kappale) lyijyä painaa enemmän kuin kuutio rautaa. Vastaavasti kilosta lyijyä valettu pallo on pienempi kuin kilosta rautaa.

Lyijyn tiheys/ominaispaino on 11,34 g/cm3
Raudan tiheys/ominaispaino on 7,86 g/cm3

Huom! Lyijyn tiheys on eri kaavoissa ja lähteissä eri suuruinen. Osa pyöristää sen 11,4:ään, osa 11,3:een!

Näiden tietojen perusteella voidaan laskea, onko löydetty kappale lyijyä vai rautaa ja mikä oli ammuksen ampuneen tykin kaliiperi. Tämän toteaminen ei ole niin helppoa ulkoisesti tarkastelemalla, kuin voisi luulla. Kädessä punnitseminen ei kerro mitään. Rautakuulat ruostuvat, kyllä, mutta toisinaan ne voivat säilyä erinomaisesti. Vastaavasti toisinaan lyijykuulat voivat näyttää korrodoituneilta. Esimerkiksi tiettyihin jalopuihin osuneet lyijykuulat saattavat punertua.

On myös muistettava, että kuulista tehtävät laskelmat ovat suuntaa antavia, sillä metalleissa on aina epäpuhtauksia ja hyvinkin säilyneistä kuulista on saattanut kadota massaa. Yksinkertaisilla laskuilla saadaan kuitenkin suurin piirtein oikeansuuntainen tulos. Tässä esimerkki Kesälahdelta, missä olin kaivamassa elokuun ensimmäisellä viikolla.

Tämä tykinkuula oli löytynyt Kesälahden hautausmaan läheiseltä pellolta. Itse antaisin sille ajoitukseksi Suomen sodan, sillä tietojeni mukaan 1700-luvulla ei täällä sodittu juurikaan tykkien kanssa. Hiekan taisteluun 1808 osallistuneet ruotsalaiset ja suomalaiset käyttivät tykistöä, ja on oletettavaa että heikäläisiä oli leiriytyneenä pellolle. Kustaan sodan aikainen ajoitus on myös mahdollinen, sillä Turun rauhan 1743 raja ei ole kovinkaan kaukana, mutta se on silti epätodennäköisempi. Yleensä joukko-osastot perustivat telttaleirit tällaisille aukeille paikoille, sillä näissä kaivaminen oli helppoa ja teltat saatiin suoriin riveihin, mikä helpotti logistiikkaa ja organisointia.

Vähän yli kilon painoinen tykinkuula Kesälahden hautausmaan läheltä.

Työntömitta on hyödyllinen työkalu konfliktiarkeologille! Halkaisija on tasan 6,5 cm.

Kuulan halkaisija on 6,5 cm (siis säde r on 3,25 cm) ja kotivaa'alla mitattuna paino oli 1088 grammaa. Yksinkertaisesti aiempaa taulukkoa tutkimalla huomaa, että kaikkein läheisin naulajärjestelmän luku on kolme (3 naulaa on 1275,228). Puuttuva 1275,228 - 1088 =  187.228 grammaa selittynee korroosion voimalla.

Kuula on hyvin säilynyt ja pohdin olisiko se lyijyä? Laskin siis pallon tilavuuden, joka saadaan kaavasta (neljä kertaa pii kertaa säde potenssiin kolme ja koko komeus jaettuna kolmella)

{\displaystyle V={\frac {4\pi r^{3}}{3}}}



ja tulos on 143,793313748683 eli pyöristettynä 143,79 cm³

Mikäli pallo on lyijyä, olisi sen paino 143,79 cm³ X 11,34 g/cm³ eli 1630,57 grammaa

Jos taas pallo on rautaa, olisi sen paino 143,79cm³ X 7,86 g/cm³ eli 1130,1894 grammaa

Tuo 1130,1894 on jälleen kerran hyvin lähellä tulosta 1088 grammaa, eli kuula on rautaa. Kadonnut massa selittyy epäpuhtauksilla ja korroosiolla.

Koska lyijy yleensä säilyttää massansa myös osuessaan kiinteään kohteeseen ja menettäessään muotonsa, voidaan myös epämuodostuneesta kuulasta laskea sen painon perusteella kuulan alkuperäinen koko. Yhdysvaltalainen kuulaguru Daniel Sivilich on kehittänyt kaavan, jolla voidaan laskea alkuperäinen koko. Sivilichin kaava, joka huomioi myös lyijyn epäpuhtaudet on:

halkaisija tuumina ( eli yksi tuuma on 2,54 cm, noin peukalonleveys) = 0,223204 X kuulan paino grammoina potenssiin 1/3

eli jos haluaa suoraan metrijärjestelmään niin 2,54 X 0,223204 X kuulan paino grammoina1/3


En tosin ole varma, miten nuo epäpuhtaudet pätevät suomalaiseen aineistoon. Oletettavasti lyijylähteemme on ollut eri kuin USA:n sotasantereilla vapaussodassa, vuoden 1812 sodassa ja sisällissodassa käydyissä taisteluissa.

Onneksi minulla on kollegani Janne Rantasen antama osittain epämuodostunut lyijykuula. Voimme kokeilla kaavaa siihen ja pohtia, onko tulos loogisen kuuloinen. Punnitus keittiövaa'alla antaa painoksi 32 grammaa eli


2,54 X 0,223204 X 321/3 = 1,799 senttimetriä



Karkea mittaus kohdasta, jossa kuulan halkaisija on mitattavissa, antaa tulokseksi vähän alle 2 cm (tarkistan tämän, jahka löydän työntömittani. Päivitän sen sitten tänne.) eli oikean suuntaisen vastauksen. Sivilichin kaava on tämän perusteella sovellettavissa myös suomalaisiin, litistyneisiin lyijykuuliin.

Vielä yksi juttu...





Nyt loppuun vetoomus suomalaisille metallinpaljastinharrastajille: tiedän Memeilijöitä seuranneena ja metallinpaljastinetsijöitä tavanneena, että löydätte kuulia runsaasti keikoillanne. Valitettavasti konfliktiarkeologia on maassamme lapsenkengissään ja tarvitsemme runsaasti tietoa 1600–1800 -lukujen projektiileistä. Yksittäisen taistelun aikana on saatettu ampua tuhansia, jopa miljoonia kuulia ja vaikka määrä kuulostaa paljolta, tarvitaan melkein kaikista mahdollisista osista tietoa kokonaisuuden rakentamiseksi. Kuulista tarvittaisiin ainakin tarkka löytökoordinaatti, kuulan paino (grammoina), koko (halkaisija) ja kunto (litistynyt, onko painaumia, onko ruostetta, outoja väri-ilmiöitä jne). Etenkin luodin muutokset ovat kiinnostavia, sillä luoti on saattanut osua johonkin kovaan materiaaliin. Ruotsista on löydetty kuula, joka otti "negatiivin" miekan kahvasta johon se oli osunut.

Landskronan taistelussa 1677 miekan kahvaan osunut musketinkuula. Kuva: Slagfältet (2006). s. 86.


Kuulista tarvittaisiin tietoja myös paikoilta, joilla ei ole taisteltu mutta joissa on metsästetty. Arma Fennicaa lukeneet tietävät, että tiedot suomalaisten ruutiaseiden historiasta ovat jokseenkin hatarat vaikka mainioita pyssyseppiä on ollut niin pitkään kuin on ollut ruutiaseitakin. Emme esimerkiksi tiedä, miten paljon sotilasaseita on kulkeutunut siviilikäyttöön, miten paljon niitä on muokattu ja millaista riistaa on ammuttu minkäkinsuuruisilla aseilla. Moni pelto, jolla on ammuttu pyitä on saattanut olla myös kahakan tai taistelun paikka. Jos lyijykuulat vain paiskataan heti menemään metsään, menetetään paljon tietoa suomalaisesta asehistoriasta.

Tyypillinen metsästyskiväärin 8-9 mm kuula. Ilmeisesti oravien tai riistalintujen ampumisessa käytetty. Metsästyskiväärien piiput olivat kulmikkaita, sillä pyöreiden piippujen takominen vei aikaa ja vaivaa. Aseet olivat silti rihlattuina tarkkakäyntisiä ja riistaa tuli. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Hieno, joskin käytännössä kontekstiton metsästyskiväärin kuula. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Kahdeksanrihlainen piippu. Kuva: http://www.kolumbus.fi/black_powder/piilukko


Litistynyt kuula Koroisista. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Kamalinta oli Koroisista metalleja kymmenisen vuotta sitten etsineen venäläisopiskelijan karhunpalvelus Turun Museokeskukselle: hän toi sinne pussikaupalla metallitavaraa, mutta ei ollut merkinnyt lainkaan muistiin löytöpaikkoja vaan ainoastaan karkeat alueet. Tämä oli harmi, sillä löytyneet projektiilit olivat hieno läpileikkaus Suomen ruutiaseiden historiasta.

Toivon mukaan museoille alkasi kertyä dataa vastuualueeltaan löytyneistä kuulista. Kartalle pistettynä ja yhdistettynä muihin esineisiin sekä tietoihin alueen historiasta ne saattavat kertoa tulevaisuudessa paljon aseiden historiasta maassamme. Tämä ei ole vain sotahistorioitsijoiden, vaan myös metsästyksestä ja teollisuudesta kiinnostuneiden intresseissä.

PÄIVITETTY 10.8.2017: liitetty valokuva, lisätty yksi lähde ja korjattu tekstissä olevia pieniä kirjoitusvirheitä.


Lähteet:

Hedberg, Jonas (toim.). 1994 (1975). Kungl. Artilleriet. Medeltid oc äldre vasatid. Ale Grafiska AB, Bohus. Toinen painos.

Hyytinen, Timo. 1985. Arma Fennica. Suomalaiset aseet. Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä.

Hyytinen, Timo 1987. Arma Fennica 2. Sotilasaseet. Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä.

Hintsala, Kari & Kuuranne, Iiro. 2013. Metsästys Suomessa. Aarteita keräilijöiden kokoelmista. Saarijärven Offset Oy, Saarijärvi.

Knarrström, Bo. 2006. Slagfältet. 08 Tryck.

Sivilich, Daniel M. 2009. What the Musket Ball Can Tell? Monmouth Battlefield State Park, New Jersey. Teoksessa Fields of Conflict. Battlefield Archaeology from the Roman War to the Korean War (toim. Scott, Douglas & Babits, Lawrence & Haecker, Charles). Potomac books, Washington D. C. 84–101.


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Hausjärvi 1918

Hausjärvellä Hikiässä, Riihimäestä noin 12 kilometriä koilliseen on löytynyt mielenkiintoinen vuoden 1918 joukkohauta*, johon on haudattu neljä ruumista. Ilmeisesti kyseessä on huhtikuussa 1918 teloitettuja punaisia, joiden kohtalosta on paikallispiireissä vaiettu.

Tässä uutisia, Aamupostissa parhaimmat tiedot:

Murhatutkijoille yllätys – Hikiän metsähauta kätki vuoden 1918 uhreja (Aamuposti)

Poliisi selvittää vanhan metsähaudan vainajien tarinaa – punaisista sukulaisista ei haluttu kertoa, arvellaan Hausjärvellä (Helsingin Sanomat)

Kiinnostavaa, että poliisi on päättänyt selvittää haudattujen henkilöllisyyden. Kokemukseni perusteella nyt operoidaan todennäköisyyksillä jokaisen vainajan suhteen. Tampereen rintaman murruttua huhtikuun 1918 alussa punaisia pakeni sellaisina puroina kohti Venäjää, että on mahdotonta tietää varmasti kuka liikkui ja missä.

Huhti-toukokuulta 1918 Suomi on täynnä verenpunaisia paikkoja. Esimerkiksi Urho Kekkonen oli teloitusryhmän komentajana Haminan valleilla tuohon aikaan. Tämä kappale Suomen historiaa on hyvin tunnettu ja toistettu iltapäivälehdissäkin, mutta ilmeisesti Haminassa teloitettiin paljon muutakin väkeä. Juttelin gradua tehdessäni Museoviraston silloisen tutkijan Ilkka Kaskisen kanssa, ja hänen mukaansa Haminassa on useaan otteeseen tullut hiekasta esille teloitettujen porilaisten punaisten ruumiita.


Mitä tiedämme?


Tiedämme ainakin vainajien lukumäärän (4), todennäköisesti teloitusajankohdan (huhti–toukokuu 1918) ja hautauspaikan (Hausjärvi, Hikiä). Kaikkiin muihin paitsi hautapaikkaan kannattaa liittää varauksia.

Vainajia voi tietty olla enemmänkin muualle haudattuna, mutta yleensä teloitukset on hoidettu yhteen kuoppaan ja maata päälle -menetelmällä. Samaa hautaa on myös saatettu käyttää myöhemmin toiseen kertaan.  Nämä ovat epätodennäköisyyksiä, mutta ne on huomioitava.

Ruumistutkimusten vaikeudesta muistutettakiin, että Body Farm -hanke sai alkunsa tapauksesta, jossa hautausmaalla kaivettiin esille ruumisarkun päällä oleva ruumis. Arkun päällä oleva oli hyvin säilynyt, mutta arkussa sisällä oleva huonossa kunnossa. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että arkkuun oli laitettu myöhemmin surmattu vainaja, ja arkun päällä oli arkun alkuperäinen vainaja! Tutkija totesi, että tiedämme ruumiiden hajoamisprosesseista loppujen lopuksi todella vähän. Siksi perustettiin hanke, jossa vapaaehtoisesti ruumiinsa tieteelle lahjoittaneiden jäännökset laitetaan erilaisiin olosuhteisiin luontoon ja sitten seurataan, mitä tapahtuu. Forensisille eli oikeustieteelliselle tieteille, etenkin forensiselle arkeologialle tulokset ovat todella arvokkaita.

Jos palaamme Hausjärvelle ja jatkamme todennäköisyyksillä, niin hautapaikka sijaitsee todennäköisesti teloituspaikan yhteydessä. Käsilläni ei ole juuri nyt Hausjärven paikallishistorioita joten on turvauduttava Aamupostin ja HS:n artikkeliin, mistä saamme seuraavat lisätiedot:

- Kaksi vainajat oli nuoria, yksi oletettavasti 1902 syntynyt, toinen 1903
- Kaksi muuta 20–30 ja 30–40 -vuotiaita
- Luututkimuksen perusteella yksi oli vain 13–16 -vuotias (Syntynyt 1902–1905)
- Kuolleet saivat surmansa todennäköisesti taistellessaan saksalaisia vastaan
- Kuolleet ampumavammoihin (teloitettu vai kaatuneet taistelussa?)
- Kuolleet todennäköisesti 21.–22.4.1918 saksalaisten vallatessa Riihimäen ja Hyvinkään. Hikiälle saksalaiset tulivat 22.4.1918

"Paikallishistorian mukaan yksi vainajista saattaa olla vartiomies, jonka saksalaiset ampuivat Kurun koulun portille. Kahden jäänteet kuulunevat Lavinnon kylästä kotoisin olleille nuorukaisille, jotka törmäsivät saksalaisiin, ja heidät teloitettiin, tutkintaa johtava rikoskomisario Olli Töyräs sanoo." Aamuposti.fi

Sotasurmat 1914–22


Luututkimuksissa olisi selvinnyt, mikäli vainajista yksi tai useampi on nainen. Edelleen Aamupostin mukaan Sotasurmat 1914–22 tietokantaa on käytetty, mutta sieltä ei ole saatu varmuutta henkilötiedoista. Tietokanta on oivallinen ja yksityiskohtainen, mutta kaipaisi rukkaamista sekä päivityksiä.

Mikäli asetamme tietokantaan kuolinkunnaksi Hausjärven ja aikahaarukan laveaksi 31.3.1918–31.5.1918 saamme 98 nimeä. Eli verinen paikka tämäkin. Näistä huhtikuun haarukkaan plusmiinus kolme päivää osuu 46 kuollutta.

Teloitetut punaiset on yleensä luetteloitu termeillä "Mestattu", "Ammuttu" tai "Kuolemanrangaistus" (ei kuolemantuomioita). Lahdessa huomattiin taannoin, että monesta kaatuneeksi merkitystä punakaartilaisesta oli löydetty pidätyskortti, eli heidän olikin todellisuudessa teloitettu.

Etsimme vähintään neljää samana päivänä menehtynyttä ihmistä. Valitettavasti järjestystä ei voi muokata kuolinpäivän perusteella, mutta voimme viedä tiedot Exceliin ja siistiä siellä. Voimme todeta huhtikuun 21.–24. päivien olleen todella veristen. Silmiin pistää "murhatut", jotka ovat todennäköisesti valkoisia. Seulokaamme heidät pois listastamme, mikäli he ovat valkoisia:

Murhatut


Nimi, syntynyt + ammatti, kuolinpäivä, kuolinsyy, osapuoli sodassa (ja kaartin/suojeluskunnan jäsenyys, jos on), hautaustiedot

Alihuokuna, Henrik (27.12.1866 talollinen) murhattu 22.4.1918 
valkoinen, ei suojeluskuntalainen, ei tietoa hautaustavasta

Hietamäki, Uno (24.9.1897 talollinen) murhattu (ammuttu) 22.4.1918
valkoinen, pakolla otettu armeijaan, haudattu Kalvolan hautausmaalle

Hildén, Alfred (16.12.1869 rakennusmestari) murhattu 22.4.1918
valkoinen, ei suojeluskuntalainen, ei tietoa hautaustavasta

Isotalo, Oskar (27.9.1869 huvilanomistaja) murhattu (ammuttu) 22.4.1918
valkoinen , ei suojeluskuntalainen, ei tietoa hautaustavasta

Järvinen, Kalle (15.4.1880 palstatilallinen) kuolinsyy "muu onnettomuus" 22.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Lisätieto kertoo, että Järvinen sittenkin ammuttiin, vaikka kuolinsyyksi onkin merkitty etusivulle onnettomuus.

Kannisto, August (2.5.1877 rustitilallinen) ryöstömurha "Luoti sisään ohimosta ja ulos takaraivosta" 22.4.1918. Valkoinen, ei suojeluskuntalainen, haudattu yksityishautaan.

Kataisto, Kalle (18.6.1884, ei ammattia) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen . Kuollut Riihimäen kasarmeilla, ei tietoa hautaustavasta.

Lampén Otto (18.9.1881, mylläri) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. Ei tietoa hautaustavasta.

Leipälä, Arvo (1.7.1899, Maanviljelijän poika) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. Hautaustavaksi merkitty yksityinen hauta lisätiedoissa.

Niittymäki, Juho (21.7.1879 renki) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. Ei tietoa hautaustavasta.

Salminen, Kustaa (1884 sekatyömies) murhattu (ammuttu) 22.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Ei tietoa hautaustavasta.

Stenvik, Rikhard (2.2.1871 varamaanmittari) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, "vanhan väen käynyt", haudattu Kalvolan kalmistoon

Suomela, Johan (2.9.1878, maanviljelijä) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. "Luoti sydämeen", haudattu yksityiseen hautaan

Ja vielä yksi murhattu 24.4.1918:

Frööd, Kalle (1880, sekatyömies), murhattu (ammuttu) 24.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Ei tietoa hautapaikasta.

Murhatuista siis saamme listaan kolme ammuttua punakaartilaista: Kalle Järvisen, Kustaa Salmisen sekä Kalle Fröödin. Merkillepantavaa on, että Kalle Järvinen näkyy etusivun luettelossa onnettomuudessa kuolleeksi mutta tarkemmissa tiedoissa näkyy, että hänet on ammuttu. Olisiko kyseessä "ammuttu vangin yrittäessä paeta" -skenaario, vai "ase laukesi vahingossa ja luoti osui vankiin tappavin seurauksin"?

Huhtikuussa mestatut


"Mestattuja" löytyy 22, näistä huhtikuussa 10.

Heino, Augusti (1.4.1880 työmies) mestattu 20.4.1918

Grönfors, Josef (7.6.1863 suutari) mestattu 22.4.1918
Henriksson, Oskar (1.7.1881 muurari) mestattu 22.4.1918
Lindgren, Johan (7.9.1894 Sekatyömies) mestattu 22.4.1918
Mäntynen, Vihtori (7.12.1855 muurari) mestattu 22.4.1918
Salmi , Gustaf (28.10.1884 sekatyömies) mestattu 22.4.1918

Granberg, Otto (21.10.1875 työmies) mestattu 23.4.1918
Hakala, Otto (3.9.1893 sekatyömies) mestattu 23.4.1918
Lehmusvirta, Julius (26.4.1880 Lasitehtaan työntekijä) mestattu 23.4.1918

Schröder, Karl (28.5.1884 sahatyöläinen) mestattu 24.4.1918

Lisätiedot eivät kerro mitään merkittävää, ainoa mielenkiintoinen seikka on että Josef Grönroos oli punainen mutta ei kuulunut punakaartiin.

Kaikki "kuolemanrangaistukset", kaikkiaan 26, on pantu toimeen toukokuun 1918 aikana. Voinemme jättää heidät käsittelemättä yksityiskohtaisesti. Täällä ryppäitä on 8.5.1918 (10 surmattua), 15.5. (6 surmattua) ja 16.5. (9 surmattua). Lisäksi 12.5.1918 surmattiin yksi, Otto Vilkman Riihimäen vankileirillä. Nämä lienevät kaikki suuremmassa joukkohaudassa Riihimäellä.

Kaatuneet


Koska Hausjärvellä ja sen ympäristössä taisteltiin 21.–22.4., on kiintoisaa käydä läpi kaatuneet. Yhteensä huhtikuun aikana kaatui Hausjärvellä 16 henkeä. Koska mukana on saksalaisia (lihavoidut), laitetaan tähän listaan myös "kirjoillaolokunta":

Banitz, Otto  (20.6.1896 ajuri, Leipzig-Lindenau) Kaatunut 21.4.1918

Fransinpoika, Frans Villiam (3.11.1895 Huittinen) Kaatunut 22.4.1918

Fritzsche, Leopold Franz (24.1.1892 Puutarhuri Oelsnitz) Kaatunut 21.4.1918

Holopainen, Otto Vilho (19.9.1899 Sekatyömies Hausjärvi) Kaatunut 22.4.1918
Lisätieto: punainen, punakaartilainen, ammuttu

Kempe, Max Oswald (5.7.1891 Leipuri Burgstädt) Kaatunut 21.4.1918

Koerner, Roland Theod. Gotthold (14.11.1898 Reaalikoululainen Chemnitz) Kaatunut 21.4.1918

Laakso, August Fredrik (26.5.1865 Maalari Lappi TL) Kaatunut 22.4.1918



Punainen, ei kuulunut punakaartiin. Ilmeisesti todella kaatunut.

Lahti, Frans Viktor (12.4.1874    Työmies Pori mlk) Kaatunut 25.4.1918
Punainen, punakaartilainen.

Lengman, Frans Viktor (11.10.1873 Työmies Pori mlk) Kaatunut 20.4.1918
Punainen, punakaartilainen

Purfürst, Karl Wilh. Alfred (7.5.1894 Satulaseppä Neustadt) Kaatunut 21.4.1918

Rajala, Kalle Oskari Juhonpoika (20.10.1886 Lasinlämmittäjä Kalvola) Kaatunut 11.4.1918
Punainen, ei ilmeisesti kuulunut punakaartiin.

Schneidenbach, Franz Paul (6.2.1886 Metsätyömies Zwota) Kaatunut 22.4.1918

Stenroos, Karl Ivar (11.12.1893 Mäntsälä) Kaatunut 21.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Kaatui Hikiän asemalla.

Strobel, Bernh. Oskar (27.9.1894 Leipuri Plauen) Kaatunut 21.4.1918

Winker, Max Martin (17.11.1895 Teurastaja Bad Lausick) Kaatunut 22.4.1918

Woldert, Max Alfred (21.9.1897 ajuri Untermarxgrün) Kaatunut 22.4.1918

Seitsemästä suomalaisesta kaatuneesta siis Otto Holopainen on lisätiedon perusteella todellisuudessa ammuttu 22.4.1918. Holopaisen ikä, vain 18-vuotias, sopii ehkä ikähaarukkaan – suurin varauksin.

Pelkästään Hausjärvellä kaatuneita etsimällä listaan voitaneen liittää kuolinpäivää vailla olevat (vain vuosi 1918, ei päivää): 

punakaartilainen Gösta Cjuten (ei juurikaan tietoja, ikä 25)

kaatuneeksi väitetty punakaartilainen Frans Forsström ( s. 14.6.1893)

punainen (ei merkintää kaartiin kuulumisesta) Frans Menonen (ei juurikaan tietoja, ikä 40)

Punakaartilainen Kosti Veckman (s. 19.5.1890), joka on nähty punaisten joukossa ja joka lienee todellisuudessa selvinnyt

punakaartilainen Jooseppi Sulonen (ei juurikaan tietoja, ei ikää)

punakaartilainen Johan Salmi (s. 30.8.1896), kaatunut huhtikuussa

Lisäksi löytyy:
10.5.1918 kaatunut punakaartilainen Hannes Fagerlund (20.10.1900, ikä 17)

Lopuista Sotasurmat -tietokannan nimistä löytyy Hausjärvellä vankileirillä kuolleita. Vankileirillä on ammuttu touko-kesäkuussa (hakuehdot "Hausjärvi" ja "Ammuttu vankileirillä") 1918 peräti 30 henkeä. Lisäksi on sairauksiin menehtyneitä yms. Työmies Otto Ramberg hirtti itsensä Riihimäen vankileirillä 12.5.1918. Ainoana kadonneena löytyy Riihimäen vankileiriltä kadonnut, 5.5.1918 vangittu kymiläinen punakaartilainen Erik Porkka.

Surmia sodassa


Kuten tietokantaa tarkemmin avaamalla havaitsimme, voimme liittää "epäiltyjen" joukkoon myös muita kuin mestattuja. Tietokannan nuorin (kahdesta ei ikää) on vuonna 1900 syntynyt, 22.5.1918 Riihimäen vankileirillä ammuttu Eino Harhio. Todennäköisesti hautaan on kuitenkin päätynyt joku Tampereelta vaeltanut nuori punakaartilainen.

Valkoisia haudatut tuskin ovat, vaikka murhattujen hautapaikkaa ei olekaan tiedossa. Yleensä valkoiset saivat joko sankarihautauksen tai siistin paikan hautausmaalta. Kouvolassahan "veripellot" tunnetusti tyhjennettiin valkoisista vainajista ja täytettiin heti perään punaisista.

Nimenomaan Hikiän seudulta löydämme kaatuneena vain Karl Stenroosin. Moni muukin on todennäköisesti kaatunut täällä ja vastaavasti moni kaatunut on todellisuudessa ammuttu. Kuten huomamme, kaatui paikalla paljon saksalaisiakin, ja erityisen verisen taistelun jälkeen vankien kohtalo on yleensä surkea. Taustalla oli myös Riihimäen kasarmilla sattunut veriteko (ks. Aamuposti). Mielenkiintoista sinänsä, Aamupostin jutussa mainittua, saksalaisten vahingossa ampumaa Liisa Heinoa ei löydy Sotasurma-tietokannasta. Liekö asevelisyistä vaiettu tapaus.

Huomio kiinnittyy niihin 1918 kaatuneiksi merkittyihin, joiden tarkkaa kuolinpäivää ei ole tiedossa. Frans Menonen 40-vuotiaana sopisi vanhemman miehen profiiliin.

Lopullisen totuuden setviminen kaikissa neljässä tapauksista lienee jo mahdotonta. Kuolinsyyt ja niiden lisäselvitykset huomioon ottaen tulkinta taistelun jälkeen pika-ammutuista vangeista lienee oikea.

* joukkohaudan kriteerit vaihtelevat eri tarkoituksissa ja lähteissä, yleensä sillä tarkoitetaan > 2 samaan aikaan ja samaan paikkaan haudattua vainajaa.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Sain asioita vaihteeksi valmiiksi

Kas niin, yhtä sun töistä pitkään työn alla ollutta on valmistunut.

Ensinnäkin, päivän Turun Sanomissa (18.6.) julkaistiin vuosia kaavailemani juttu Kyyrölässä Karjalankannaksella linnoitustöiden 1939 aikana linnoittajille valmistetusta keramiikasta. Jutun voi lukea tästä linkistä, mikäli on digilehden lukuoikeidet. Verkkolehdessä on enemmän valokuvia kuin paperisessa versiossa.

Saviastiakauppa on palannut Kyyrölään vuonna 1943. Kuva: SA-kuva.fi


Ikuisuusprojekti sota-aikojen suomalaiskummituksista eteni merkittävästi: käsikirjoitus lähti kustantajalle! Nyt odotamme... aina isomman projektin valmistuttua olen päivän pari sekaisin päästäni, nyt täytin tyhjiön lainaamalla Futuraman 2. Tuotantokauden ja katsomalla jaksoja putkeen. Palautuminen työkuntoon onnistui. Kunhan katson vielä yhden jakson.

Kirjoitin myös Varsinais-Suomen Yrittäjät -lehteen jutun aiemmin mainitsemastani tervatehtaasta ja Jalkaväkirykmentti 15 muusta yritystoiminnasta. Juttu julkaistaan näillä näkymin syyskuun numerossa.

Viestipataljoona 33:n historiikkia käsittelevä juttu Viestimies -lehdessä siirrettiin kesän numerosta syksyyn. Kesän numero täyttyi nimittäin kyberturvallisuutta käsittelevistä artikkeleista.

Onnistuin myös ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen saamaan hommia arkeologisilta kaivauksilta. Yksi kohteista on Tornio, joten hyvällä lykyllä tänne ilmestyy heinäkuun puolella valokuvia maihinnousun 1944 päikoilta!

To do -lista:


Karhumäki
AK-47 artikkeli
Artikkeli ruutiaseiden projektiileista ennen takaaladattavia kiväärejä

Vaikka mitä muuta...

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Tätäkään en tullut ajatelleeksi: Abloy-avaimen muoto

Lueskelin eilen kirjastossa sodanaikaisia Suomen Kuvalehtiä. Yleensä tarkkailen mieluummin pikku-uutisia kuin isoja artikkeleita ja taas löytyi pieni (ilmeisesti) sodan aikainen innovaatio vuoden 1942 loppupuolen lehdessä:

Kuva: Suomen Kuvalehti


Tietenkin avaimessa, jossa on takaosassa suuri reikä on vähemmän metallia! Eipä tuotakaan tullut ajatelleeksi, kunnes sen joku erikseen osoittaa. Alla kädessä oleva lienee siis alkuperäinen Abloy-avaimen muoto, mutta ylempänä on uusi jota edelleen käytetään, joskin patenttien rauettua on siirrytty taas uusiin avainmalleihin. Itse muistan, että Haminan kodin alkuperäisessä lukossa lapsuudessa oli juuri tuollainen suurireikäinen avain. Mutta muoto on siis peräisin sodan ajalta. Kuinkahan monta tonnia metallia on säästetty tämän pienen keksinnön ansiosta?

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kadonnutta teknologiaa: luutnantti, kemisti, diplomi-insinööri Aarne Arannon erikoinen tervatehdas

Yksi minua eniten kiehtova piirre sota-ajassa on teknologian kehitys ja etenkin puutteessa tehdyt innovaatiot (käytettäköön tuota kirosanaa). Olen vahvasti sitä mieltä, että tätä teknologiaa tutkimalla pääsisimme perille halvoista ja tehokkaista tekniikoista, jotka olemme unohtaneet. Niillä olisi vientiä etenkin kehitysmaihin, missä yksinkertainen parannus puuta säästävämmäksi liedeksi voi parantaa kymmenien miljoonien ihmisten elämää.

Tämän päivän aihe löytyy jatkosodan aikaisen II Armeijakunnan linnoitusosaston kirjeenvaihdosta. Syyskuussa 1942 everstiluutnantti I. E. Rytkönen teki tarkastusmatkan Kannaksen Ryhmän alueelle, mistä alla selostus:

Ote ev. luutn. I. E. Rytkösen kertomuksesta tarkastusmatkasta Kan. R. alueella 3.–7.9.1942


7.9.1942 tarkastin JR 15:n tervatehtaan, joka oli sangen mielenkiintoinen laitos. Tehtaan oli rakentanyt rykmentissä jalkaväen luutnanttina palveleva kemisti, diplomi-insinööri Aarno Aranto, jonka keksintöä on myös tervan ja sen sivutuotteiden valmistussysteemi.

Raaka-aineena käytetään miltei yksinomaan tervaskantoja, joita ympäristön metsät ovat täynnä. Työvoimana on tällä erää 1 + 9 miestä.*

Tervauuni on 3 m³ säiliö, joka on muurattu tiilirakenteeseen ja johon on järjestetty tarkoituksenmukaisesti tulikanava, jotta palaminen tapahtuu tasaisesti. Tästä johtaa isompi putki valmiin tervan kokoamisastioihin, kun taas tärpätti johdetaan ohuempaa putkea pitkin jäähdytysaltaaseen, jolloin myös tärpättikaasut osittain tiivistyvät ja siten saadaan tarkemmin talteen. Kaikki ylijäämäkaasut johdetaan kolmatta putkea pitkin takaisin tulipesään, jolloin säästetään miltei puolet polttopuita. Koko uunin toiminta tapahtuu automaattisesti kaasun voimalla.

Tehdas on nyt toiminut noin kaksi kuukautta ja sinä aikana valmistanut n. 3000 kg tervaa, n. 1000 kg tärpättiä ja n. 300 hl pajahiiltä. Lisäksi tehtaaseen on perustettu huopapaperitehdas, jossa tavallisesta Porin paperista tehdään tervapaperia. Paperi kulkee puurullien varassa käsinväännettävän puristimen kautta terva-altaasta kuivatustelineille. Heti tervaantumisen jälkeen sille siroitetaan sen yläpuolella olevasta säiliöstä kuivaa, hienoa hiekkaa. Valmistuskyky on n. 500 metriä päivässä, mikäli tervaa riittää.

Mutta tehtaassa myös jalostetaan tervaa erikoisuuneissa. Tärpättiä puhdistetaan eri tarkoituksiin, nyt sitä käytetään niukkojen valaistusainevarastojen täydentämiseen. Lisäksi valmistetaan tervasta öljyä, muun muassa vaseliinia sekä erilaatuisia kone- ja aseenhoitoöljyjä. 70% käytetystä tervamäärästä saadaan öljyiksi. Tästä on noin 10% kiinteätä rasvaa (vaseliinia), 60 % erivahvuisia voiteluöljyjä, joukossa erittäin hyvälaatuista koneöljyä sekä loppu pikiöljyä, jota voidaan käyttää esimerkiksi vernissan asemasta. Myös jäte - n.s. tervan vesi, talteenotetaan ja käytetään sitä puun kyllästämiseen ja maalaukseen. Sitä on saatu n. 6000–10 000 litraa.

Tehtaan nykyinen kuukausituotanto on siis n.  1500 kg tervaa, n. 500 kg tärpättiä, n. 4000–5000 litraa jätevettä. Sitä voidaan kohottaa ja rakenne on erittäin yksinkertainen ja halpa.

Olen selostanut tätä tehdesta näin tarkasti, koska sillä mielestäni voisi olla yleisempääkin merkitystä, nimenomaan voiteluöljy- ja rasvatuotannon kannalta. Mainittakoon, että JR 15 saa muun muassa kaiken tarvitsemansa saapasrasvan tehtaasta, jotapaitsi myöskin saippuaa on ryhdytty valmistamaan. Se on vielä kokeiluasteella, mutta tuntuu kuin pienellä eläinrasvasekoituksella saataisiin erinomainen saippua. Nyt valmistunut saippua on hyvää, mutta hieman pehmeää.

Mielestäni tehtaan laajentaminen (lisäuuni tai -uuneja sekä lisätyövoimaa kantojen hankintaan ja pilkkomiseen) sietää harkita. Koska ala on uusi ja sillä on vähän asiantuntijoita - ja tehtaan valmistusmenetelmät ovat ins. Arannon keksintöä, olisi hänet palkattava kokonaan tälle alalle - esim. linnoitusosaston toimesta. Kaikkien tehtaan tuotteitten kysyntä on miltei rajaton nykyisissä olosuhteissa.

Ev. luutn. E. I. Rytkönen

*selvennös: yksi aliupseeri ja 9 sotamiestä tai korpraalia


Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-4444/1 [2] I/III. II Armeijakunta. Esikunnan linnoitusosasto. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto 1942. Maaselän Ryhmän esikunnan kirje n:o 2762/V/7d/sal. Liite kirjeeseen.

Eli yhden upseerin yksikseen kehittämä tehdas tuotti kokonaiselle jalkaväkirykmentille (yli 3000 miestä!) valtavan määrän tuikitarpeellisia materiaaleja. Hukkaprosentti oli hyvin pieni ja sivutuotteillekin löytyi käyttöä. Melkoinen diplomi-insinööri! Valitettavasti Aarno Arannosta ei löydy sen kummemmin tietoja

Land of Mine

Land of Mine - tanskalaista laatua




Miten ihmeessä tanskalaiset tekevät sen? Sanotaan heti kärkeen, että Tanskan rannikon II MS jälkeisestä miinanraivauksesta kertova Land of Mine (2015) on erinomainen elokuva kaikin puolin. Katsoin elokuvan kotikatsomossa DVD:nä ja olin varautunut hyvään elokuvaan. Sainkin loistavan!

Kaiken kaikkiaan elokuvan kaari on seuraava: liittoutuneiden maihinnousun varalta Tanskan rannikolle on laskettu miljoonia miinoja (elokuvassa mainitaan 2,2 miljoonaa miinaa, mikä on uskottava luku). Keväällä 1945 sota on loppunut ja miinoja raivaamaan komennetaan ryhmä sotavangeiksi saatuja sotilaita. Tai eivät ne mitään sotilaita olleet vaan pelkkiä teini-ikäisiä pakko-otettuja sodan uhreja, vielä lapsia. Elokuvassa tanskalaiskersantti Rasmussen (josta käytetään elokuvassa myös aivan oikein virkanimitystä vääpeli, huom!) saa komennettavakseen ryhmän saksalaisia nuoria ja tehtävän raivata kaistale rantaa kymmenistä tuhansista miinoista. Draaman kaari syntyy Rasmussenin, joka elokuvan alussa pahoinpitelee ohikulkevan sotavangin, kiintyessä poikiin. 

Elokuvan jännitys ei synny toimintaelokuvien tyyliin siitä jännityksestä, että koska ja miten räjähtää vaan Rasmussenin ja hänen komennossaan olevien poikien suhteen syvenemisestä ja inhimillistymisestä. Katsoja on hyvin nopeasti poikien, saksalaisten II maailmansodan "pahisten" puolella. Monessa kohtaa katsoja järkyttyy siitä, että miten pojat tappaa viime kädessä ihminen päätöksineen, ei niinkään hiekan alla odottava miina. Elokuva ei myöskään mässäile verellä mutta ei peittele sitä mitä tapahtuu, kun kaverille käy onnettomuus miinaa purkaessa. Eloonjääneiden psyykkeeseen tulleet vammat välitetään valkokankaalle onnistuneesti.

Kuvaustyö on komeaa ja Tanskan rannat pirullisine piilolaisineen on talletettu filmille upeasti. Näyttelijätyö on samoin onnistunutta ja henkilöhahmot ovat hyvin uskottavia. Sotahistoriallisesti elokuva on hyvin tehty ja miinanraivaustyö on aidon näköistä. Kuinka moni on nähnyt sotadraamana onnistuneen mutta pioneerityötä mitä epäonnistuneimmin kuvanneen The Hurt Lockerin?

Hieman miinoista II maailmansodassa


Mainittakoon, että periaatteessa sotavankeja ei aiempien sopimusten perusteella saanut käyttää II Maailmansodassa miinanraivaukseen. Tämän kielsi muistaakseni Geneven sopimuksen kohta "sotavankeja ei saa käyttää vaaralliseen työhön", mutta koska miinoja ei erikseen määritelty eivät esimerkiksi Liittoutuneet piitanneet tästä tuon taivaallista. Tavallista oli, että saksalaiset sotavangit raivasivat rakentamansa miinakentän ja sen jälkeen heidät marssitettiin rinta rinnan sen yli paikallisväestön nähden. Rangaistuksen luonteen ohella siviilit saivat nähdä, että alue on todellakin turvallinen mutta kuinkahan moni pikkulapsi sai 1944–1945 nähdä saksalaissotilaan silpoutuvan kuoliaaksi tällaisessa näytöksessä? Sotavankien käyttö miinanraivauksessa kiellettiin vasta, kun Keski-Euroopan kentät saatiin raivattua eli kun se oli sodan voittaneille käytännöllisintä...

Suomalaisetkin käyttivät sotavankeja miinanraivauksessa sota-aikana. Esimerkiksi raivattaessa Hangon aluetta miinoista 1941–1942 käytettiin raivaustyössä sotavankeja, jotka olivat olleet mukana miinakenttien rakennuksessa. Muistaakseni nämä suostuivat tehtävään mielellään, sillä heille maksettiin siitä hyvin. He myös tunsivat miinoitussysteemit erinomaisesti ja toimivat suomalaisia pioneereja tehokkaammin tehtävässä. Sotavankien tappioista ei ole mainintoja. Juridisesti vapaaehtoisesti raivaustyöhön lähtevä sotavanki on hyvin ongelmallinen. Mistä tiedetään, onko hänet sittenkin pakotettu tehtävään?

Raaempi vaihe Suomessa oli poliittisten vankien käyttö miinanraivauksessa. Muistaakseni suomalaisvartijat kieltäytyivät lähettämästä kuorma-autossa tullutta vankilastia "miinanpolkemistehtävään". Itse suhtaudun kertomukseen epäillen, yritän vielä selvittää sen todenperäisyyttä.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Toinenkin Viestipataljoonan historiikki: VP 30:n historiikki julkaistu!

Tehdessäni Viestipataljoona 33:n historiikkia minuun otti yhteyttä kesällä 2016 Martti Susitaival Kaakkois-Suomen Viestikillasta. Heillä oli työn alla Rukajärven suunnalla jatkosodassa toimineen Viestipataljoona 30:n historiikki ja vaihdoimme puhelimitse ja sähköpostin välityksellä tietoja. 

Ehkäpä parhaimpana apuna minulla oli antaa Uudessa Aurassa kesällä 1941 julkaistu TK-miehen kirjoitus. Liedon museon blogiin Pikkumuseon haasteet kirjoittamassani tekstissä pidin sitä mahdollisesti VP 33:sta kertovana, mutta myöhempi tarkempi vertailu osoitti, että kyseessä olikin Viestipataljoona 30. Enpä siis turhaan kuvannut tuota Raision sanomalehtiarkistossa, etenkään kun teksti on kokonaisuudessaan mukana kirjan lopussa liitteenä.

Viestisotaa Rukajärvellä


Kirjan kansi. Kuva: Martti Susitaival

Kirja Viestisotaa Rukajärvellä - 14. Divisioonan viestitoiminta jatkosodan aikana 1941–1944 käsittelee nimensä mukaisesti jatkosodan aikaista Rukajärven aluetta ja viestitoimintaa alueella. Alueellahan taisteli pääasiassa 14. Divisioona, komentajana eversti Erkki Raappana (myöh. kenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari ja "korpikenraali"). Kirja ei siis ole täysin puhdas VP 30:n historiikki, sillä mukana on myös jalkaväkirykmenttien ja muiden osastojen viestiosastojen toimintaa.

Teos julkaistiin huhtikuussa 2017 Mikkelin Upseerikerholla. Kirjasta on otettu, kuten VP 33:n historiikistakin, 500 kappaleen painos. Tässä tarkemmat speksit:

Viestisotaa Rukajärvellä - 14. Divisioonan viestitoiminta jatkosodan aikana 1941–1944
Susitaival, Martti & Teittinen, Tapio
2017
Kaakkois-Suomen Viestikillan julkaisuja n:o 2
Pieksänprint Oy, Pieksämäki
ISBN 978-952-93-8575-1

Kovakantinen, sidottu, 251 sivua. Lähdeviitteistetty (508 viitettä)

Hinta ja saanti: ei vielä tiedossa.

Julkaisutilaisuus Mikkelin upseerikerholla. Kuva: Martti Susitaival


Sain oman kappaleeni postitse melkein heti kirjan julkaisun jälkeen. En ole kirjaa kokonaan lukenut mutta selaillut ahkerasti, mutta voin alustavasti antaa tässä arviota. Pohjana luonnollisesti vertailu omaan historiikkiini.

14. Divisioonan parissa työskentelevillä on se onni, että sen mukana liikkui ahkeria ja taitavia TK-kuvaajia. Valtaosa kirjan kuvituksesta onkin SA-kuvia, jotka virkistävänä vaihteluna on aidosti otettu siitä yksiköstä ja niistä miehistä, joita kirjassakin esiintyy. Välistä kirjoihin on valittu kuvituksena täysin sattumanvaraisia valokuvia tyyliin "Isäni palveli ilmavoimissa talvisodassa, tässä täytteeksi valokuva Boforsin ilmatorjuntatykistä Suursaaren edustalla jatkosodan aikana", mutta tässä ei onneksi ole lähdetty sille linjalle. Yksityisarkistoista on mukana vain muutama kuva. Oman kirjani linja oli pakosta päinvastainen: SA-kuvia ei ollut (parissa mahdollisesti esiintyy 1. Divisioonan viestimiehiä, mutta en ole varma), joten minun oli käytettävä yksinomaan yksityisarkistojen kuvia, mikä näkyy etenkin vuoden 1944 kuvituksessa.

VP 30:n komentajan kämppä Rukajärven suunnalla 6.2.1942. Kuva: SA-kuva.fi


Kirjassa on mukana runsaasti karttoja ja piirroksia, etenkin Jatkosodan historia -sarjasta. Itse en niitä mahdollisten tekijänoikeusrikkomusten perusteella uskaltanut ottaa vaan käytin mieluummin vanhoja karttoja, joihin kysyin vielä Maanmittauslaitokselta puhelimitse luvan. Sopivan rajauksen karttaan saatuani ja mittakaavan ränklättyäni liitin karttaan numeroilla olennaiset paikannimet sekä tekstiselosteeseen paikannimet. En usko, että Jatkosodan historian karttojen käytöstä oikeasti syntyy mitään ongelmia, sillä niitä liikkuu suoraan kopioituna 2/3 jatkosotajulkaisuista ja taisivat itsekin ottaa karttansa 1980-luvulla suoraan Suomen sota 1941–1945 sarjasta.

"Viestimiehen päätä ei korkeus huimaa. Ontajärvi, Rukajärvi 1942.03.23". Kuva: SA-kuva.fi


Erilaisten teknisten piirrosten kanssa Kaakkois-Suomen Viestikillalla on käynyt onni, sillä ne ovat usein hyvin selkeitä ja informoituja. 1. Divisioona taisi lopettaa puhelinkaavioiden teon hyvin nopeasti vanhan rajan ylitettyään kesällä 1941, asemasodan ajalta niitä on laadittu lähinnä rintamavastuun vaihtuessa vastaanotetuista yhteyksistä. Samoin linjakartat ja peitepiirrokset ovat suhteellisen helpot ymmärtää: harva 1. Divisioonan laatima peitepiirros on yhtä selkeä. Osasyynä tähän tosin oli se, että 1. Divisioonan piti rakentaa yhteyksiä kirjaimellisesti erämaassa, jossa karttalehdellä saattoi olla vain lampi, järvi ja pieni metsänvartijan tönö keskellä ei-mitään.

Kirjan lähdeaineisto on pääasiassa Rukajärven suunnan yhdistyksen arkistoista, missä heillä on mittavat aineistot. Annoin taannoin eräästä yhdistyksen aineistojen ja SA-kuvien pohjalta tehdystä kirjasta, nimittäin Esa Sirénin Sodan kuvista, ankaraa palautetta Agricolan sivustolla. Suorat haastattelutiedot on liitetty kirjaan omina, harmaalla pohjalla olevilla tietoikkunoilla tai kursivoituina lainauksina.

Etenemisjärjestys on kronologinen ja hyvin luettelomainen. Minulla oli samanlaisia ongelmia VP 33:n kanssa, mutta minä yritin purkaa luettelomaisen tiedon kaunokirjallisempaan asuun kun taas Viestisotaa Rukajärvellä esittää tiedot huomattavasti luettelomaisemmin. Tulos on monotoninen mutta kylläkin hyvin selkeä ja tukena on alkuperäisistä asiakirjoista sekä julkaisuista otettuja luetteloita ja taulukoita. Ratkaisu on siis perusteltu, ja kirjaa voi näin käyttää hyvin tukena muuta Rukajärven suunnan ja etenkin 14. Divisioonan toimintaa tutkiessaan.

Viestipataljoona 33:n ja Viestipataljoona 30:n historiikit poikkeavat monessa suhteessa keskenään. Viestisotaa Rukajärvellä - 14. Divisioonan viestitoiminta jatkosodan aikana 1941–1944 on siinä mielessä "parempi" historiikki, että mukana on paremmat kartat, leipätekstiä tukevia taulukoita sekä lähdeaineisto oli joissakin suhteissa parempi kuin VP 33:ssa, esimerkiksi pohjapiirroksia ja ennen kaikkea kattavia kalustoluetteloita on ollut käytössä. Kirjassa on liitteenä myös miehistöluettelo, jonka itse jätin liikekannallepanoa lukuun ottamatta pois VP 33:n historiikista. Syynä olivat yksityisyyspyynnöt sekä luettelon huono laatu. Vaikka sain listattua yli tuhat pataljoonassa palvellutta, tiesin silti että listassa oli puutteita ja valtaosa vuosina 1942–1944 pataljoonaan tulleista siirrettiin hyvin nopeasti jalkaväkirykmenttien viestiosastoihin.

Historiikissa on myös muitakin alueen viestiyksiköitä kuin VP 30, itse rajasin tarkoituksella jalkaväkirykmenttien ja tykistön viestiosastot pois. Osin syynä oli se, että 1. Divisioona oli reservidivisioona ja sen jalkaväkiosastoja ja muita osia alistettiin jatkuvasti muille ja vastaavasti 1. Divisioona sai jatkuvasti alistukseen muualta osastoja. Yhtenäisen viestitoiminnan luominen oli työn ja tuskan takana ja VP 33:n sekä 1. Divisioonan viestikomentaja kapteeni Armo Karkaus joutui tekemään hyvin poikkeuksellisia, mutta erinomaisen toimivia ratkaisuja. Ero pohjoisessa itsenäisesti toimivaan 14. Divisioonaan, joka oli suoraan Päämajan alainen, on suuri.

VP 30:n teos on suunnattu ensisijaisesti viestialan ammattilaisille, mutta historiikissa julkaistut veteraanien muistelut kiinnostanevat rivilukijaakin. Painopiste on nimenomaan viestitoiminnassa. Itse yritin parhaani mukaan saada rinnalle yksityiskirjeenvaihdosta, päiväkirjoista ja valistusupseerin kirjeenvaihdosta sotilaiden ajatuksia yksiköstä, sodasta ja viestitoiminnasta. Vaikuttaa siltä, ettei valistusupseerien raportteja mielialasta ole käytetty teokseen. Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen kansiot on lueteltu vain tulonumeroilla  lähdeluettelossa, itse pyrin liittämään mukaan aiheen (komentotoimiston salainen kirjeenvaihto, komento- ja valistustoimiston yleinen ja salainen kirjeenvaihto jne.), aikarajan ja muita tietoja kansiosta. Lähdeluettelossa on myös teoksia (mm. Kauhanen, Riku. 2016. Viestipataljoona 33. Painettu Puolassa) joita ei ainakaan lähdeviitteiden perusteella ole käytetty käsittelyluvuissa, mutta niitä on varmasti käytetty taustalukemisina ja näin ollen ne on hyvä mainita.

Loppukaneetti: lisää viestimiehiä


Lopputulos: tarvitsemme lisää viestipataljoonien historiikkeja. Nyt käsiteltynä on jatkosodassa hyvin poikkeuksellisissa asemissa olleiden viestipataljoonien teokset. VP 33 oli Karjalan Armeijan reservinä 1941 olleessa 1. Divisioonassa kun taas VP 30 oli "yksinään" toimineen 14. Divisioonan viestipataljoona. Tarvitsisimme ainakin yhden historiikin Armeijakunnan viestipataljoonasta ja pari historiikkia "tavallisten" jalkaväkidivisioonien viestipataljoonista.

Suomalaisia viestimiehiä Äänislinnassa 17.10.1941 rakentamassa kirkasjohtolinjaa. Mahdollisesti VP 33:n väkeä, mutta voivat myös olla Armeijakunnan viestipataljoonan miehiä, sillä valtaosa VP 33:sta oli kuvan merkittynä ottokohtana jo siirtynyt pohjoiseen kohti Kontupohjaa. Kuva: SA-kuva.fi


Viestiala ei juurikaan kiinnosta "dramaattisuuden puutteen" vuoksi. Sotakirja, jossa yksittäinen suomalainen korpisoturi ei räjäytä vähintään viittä T-34 tankkia ei voi odottaa hyviä myyntilukuja. Silti viestiyhteydet ovat aivan olennaisessa osassa sodankäynnissä ja niiden historian ymmärtäminen ja kehitys on elintärkeää, etenkin Suomen kokoiselle maalle. USA:n ja Venäjän armeijat eivät oikein vieläkään ole oppineet niiden merkitystä sodankäynnille. Kun Venäjän armeija tunkeutui 8.8.2008 Georgiaan, sen viestiverkko kaatui täydellisesti. Venäläisupseerien oli tuolloin pidettävä yhteyttä joukko-osastoihinsa kännyköillään - Georgian matkapuhelinverkossa!