keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Turun punakaartin kortisto

Yleissivistyksen, tulevan teemavuoden ja tammikuussa 2018 starttaavan Liedon vuotta 1918 käsittelevän artikkelisarjan vuoksi olen käynyt nyt pariin otteeseen Turun Maakunta-arkistossa tutkimassa punakaartin asiakirjoja.

Käytännössä (hyödyllisiä) asiakirjoja on Turussa kolmenlaisia: ehdonalaiseen vapauteen 1918 laskettujen luettelot, punakaartin palkkalistat sekä turkulaisista laadittu kortisto (perustuu pääasiassa palkkalistoihin). Pettymyksekseni lietolaisia ei laskettu ennakkotietojeni vastaisesti mukaan Turun punakaarteihin, vaan se toimi erillisenä kaartina. Arkiston koneelta selvisi, että Liedon asiakirjat ovat sittenkin Helsingissä Vapaussodan arkistossa. Miksi näitä ei löytynyt kaksi vuotta sitten samaa arkistoa penkoessani? Silloin löysin vain ja ainoastaan rautatieaseman sähkösanomat. No, Helsinkiin pitää mennä joka tapauksessa, joten siinä samassahan tuo menee.

Joka tapauksessa tein muistiinpanot Turun punakaarteista ja samalla vahvistin tiedon, jonka mukaan peräti kahden Turun punakaartin komppanian päällikkönä oli lietolainen. Liedossa syntyneitä ja/tai kirjoilla olevia liittyi Turun punakaarteihin. Ilmeisesti he olivat teollisuuden palveluksessa tai työväenyhdistyksen riveissä siirtyneet 1917 vuoden lopulla poliittisen kihinän keskipisteeksi muodostuvaan punaiseen Turkuun.


Kortisto 1, Turun I rykmentin kortisto.


Joka tapauksessa Punakaarteista on Turussa neljän laatikon mittava kortisto. Ensimmäinen laatikko, jonka käsittelin ensimmäisenä tutkimuspäivänä, piti sisällään vain I rykmentin kortistoja ja kokemattomana käsittelin sen laiskemmin kuin kortistot 2–4. Tässä purettuna kortistojen sisältöä, josko se hyödyttäisi jotakuta. Haluaisin tosin nähdä punakaartin arkiston, jossa ensimmäinen nimi EI ole Aalto, A ja seuraava Aalto, J.

Naisten määrä osastoissa on mainittu erikseen (paitsi tietty naiskomppanioissa), eli joidenkin osastojen vahvuus ilmoitetaan X henkeä + X naista. Myös venäläiset on lueteltu erikseen, jos heitä on osastossa.

Päälliköiden nimiin on liitetty linkki, mikäli heistä löytyy rikosoikeuden akteja tai Sotasurmat- tietokannassa artikkeli.

Kortisto 1


Pääasiassa I rykmentin ja esikunnan kortistoja.

Turun Piirin Punaisen Kaartin Piiriesikunnan ja kantahenkilökunnan palkattu 15.2.–15.3.1918 (25 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin I Pataljoonan I Komppania

Turun I Rykmentin I Pataljoonan II Komppania (124 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin I Pataljoonan III Komppania (105 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin I Pataljoonan IV Komppania (204 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin II Pataljoonan I Komppania (84 korttia/henkeä). Päällikkö Juho August Helin. ks. myös Sotasurmat.

Turun I Rykmentin II Pataljoonan II Komppania (135 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin II Pataljoonan III Komppania Ratsukomppania (139 korttia/henkeä)

Ratsukomppanian tiedusteluosasto (193 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin II Pataljoonan IV Komppania Ratsukomppania (68 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin III Pataljoonan I Osasto [Kärsämäen komppania] (172 korttia/henkeä)

Kortistot 2, 3 ja 4.


Kortisto 2


Turun I Rykmentin III Pataljoonan IV Komppania (132 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin III Pataljoonan I Komppania [Karkun osasto? epäselvä osaston nimi] (115 korttia/henkeä). Päällikkö William Heinonen

Turun I Rykmentin IV Pataljoonan II Komppania (103 korttia/henkeä). Päällikkö Antti Vastamäki

Turun II Rykmentin I Pataljoonan I Komppania (32 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan II Komppania I Osasto (49 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan II Komppania II Osasto (37 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan II Komppania III Osasto (73 korttia/henkeä). Päällikkö J. Laine
ks. myös Sotasurmat

Turun II Rykmentin I Pataljoonan III Komppania Turun Tykkiväki (169 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan IV Komppania (12 korttia/henkeä). Päällikkö L. Luotonen

Turun II Rykmentin IV Pataljoonan III Komppania (70 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan I Komppania (99 korttia/henkeä)

Turun kuularuiskuosasto*  (129 korttia/henkeä)

Kärsämäen osasto  (4 korttia/henkeä)

Nummenmäen osasto  (251 korttia/henkeä + 3 naista)

*Kuularuisku tarkoittaa konekivääriä

Kortisto 3


Turun Työväenyhdistys Riento  (128 korttia/henkeä + kuusi naista)

Auran Osasto III, II ja I (120 henkeä/korttia + 2 naista). Komppanian päällikkö N. Kangashaka.

Talousosasto (246 henkeä/korttia)

Turun naiskomppania (181 henkeä/korttia). Päälliköt Sigrid Halme, Aino Ketonen, Helmi Jokinen ja Hilda Bergström [outoa sinänsä, ainoastakaan ei löydy valtiorikosylioikeuden akteja eikä tietoja Sotasurmista].

Turun merikomppania (131 henkeä/korttia) Päällikkö: T. Aro (Toivo Ludvig), Varapäällikkö Silander, kirjuri Östelund (oikeasti Österlund)

Turun päämajan vahtiosasto (176 henkeä/korttia)

Turun vahtikomppania, Osasto III + IV (181 henkeä/korttia)

Turun paikalliskaartion osasto (14 henkeä/korttia)

Kasarmin halliosasto (18 henkeä/korttia)

Kortisto 4


Turun kasarmin osasto [Sirkkala] (340 henkeä/korttia + 2 naista + 46 venäläistä)

Rymättylän osasto (9 henkeä/korttia)

Vehmaan osasto (46 henkeä/korttia)

Turun rautatien I osasto (57 henkeä/korttia)

Turun asemavartio-osasto (135 henkeä/korttia)

Turun erinäisten osastojen, jotka ovat astuneet toimeen jälkeen 15.2.1918

Turun vakoiluosasto (21 henkeä/korttia)

Soittokuntaosasto (26 henkeä/korttia)

perjantai 24. marraskuuta 2017

Propagandapudotus Rautuun 1943

Syyskuussa 1943 saksalaisten lentolehtispallo ajautui Leningradin suunnalla vahingossa suomalaisten puolelle. 2. Tiedotuskomppania vastaanotti seuraavat (heikon venäjäni perusteella) Vlasovin armeijasta (Venäjän vapautusarmeija ROA) kertovat lentolehtiset. 

Kertomus propagandan alkuperästä.

Andrei Vlasov.

Kuvien perusteella Vlasov tuli juttuun niin siviilien kuin sotilaiden kanssa.

Lentolehtisen kääntöpuoli, en valitettavasti osaa kääntää tätä. Kehottanee hylkäämään bolshevikit, liittymään Venäjän vapautusarmeijaan, pelastamaan henkensä jne.

Venäjän Vapautusarmeijan sotilaita. ROA:n vaikutus oli vain propagandistinen, mutta joidenkin tietojen mukaan suurimmillaan 15% Saksan armeijasta (Wermacht, mutta myös SS värväsi viime vaiheessa itäeurooppalaisia) oli Neuvostoliiton alueelta värvättyjä sotilaita. Esimerkiksi Stalingradin mottiin tarkastukselle tulleet saksalaiset kenraalit hämmentyivät, kun esikunnan ovella heitä tervehti venäläinen vartiomies.

(Kuvat: Riku Kauhanen/Kansallisarkisto)

Andrei Vlasov oli puna-armeijan kenraaliluutnantti, joka loikkasi saksalaisten puolelle ja perusti ns. "Vlasovin armeijan". Hänet luovutettiin sodan jälkeen neuvostoliittoon, missä hänet hirtettiin elokuussa 1946. Aiheesta on uusi Carl-Fredrik Geustin teos Vlasovin armeija – Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Kirja-arvio: Sota ja seksi

kuva: Adlibris.fi


Olen jo aiemmin kylvänyt epäilyjä tämän teoksen suhteen. Huomasin Sari Näreen kohuteoksen Sota ja seksi kirjaston hyllyssä vapaana, joten nappasin sen luettavaksi. Lähinnä minua kiinnosti, josko teoksessa olisi uutta tietoa Karhumäestä (etenkin kuuluisista "pesularaivottarista").

Yritin päästä teokseen käsiksi mahdollisimman avoimin mielin, mutta ennakkoasetelmat olivat vahvat, tunnustan sen. Minua ei suinkaan pelottanut "suomalaisen sotilaan ja lottien kunnian riistäminen" vaan härkäsen tekeminen kärpäsestä. Sotaveteraaneja haastatelleena tiedän, että "vittu ja sen ominaisuudet" oli yleinen puheenaihe eivätkä veteraanit kaihda puhua homoseksuaaleistakaan, jos tapauksia tuntevat.

Epäilyni liittyivät Näreen valitsemaan aineistoon. Olen käynyt useaan otteeseen perinpohjin läpi tekijän lähdeaineistona käyttämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Korsuperinteen keräyksen arkistot ja kerännyt massiivisesti tietoa minua kiinnostavista asioista. Olen myös etsinyt sieltä tietoja parin sukulaiseni yksiköistä.  Tiedän keräyksen tuottaman aineiston seksuaalisten aiheiden suhteen toisaalta määrältään niukaksi, toisaalta laadultaan laveaksi. Sensuroimattoman ja karun kerronnan puolesta Korsuperinteen keruu tarjoaakin mehevän aineiston – joskin lähdekritiikki on muistettava!

Sisältö ja käsittely


Teos jakautuu kuuteen lukuun. Kirjaa on paisutettu sivu- ja fonttikoolla kikkailemalla 391 sivuun. Yhdessä hyvän ja sujuvan suomen kielen kanssa tämä tekee teoksesta nopean lukukokemuksen.

Olennaista eroa lukujaoilla ei tosin mielestäni ole, vaan samaan aiheeseen saatetaan palata myöhemmissä luvuissa. Tämä aiheutti minulle hieman hämminkiä, sillä säikähdin parin hyvin tuntemani avainkertomuksen pudonneen pois mutta ne otettiin mukaan kirjan loppupuolella samaan teemaan palattaessa.

Joissakin luvuissa sisältöä on paisuteltu silmiinnähtävästi kököin keinoin. Korsuperinteen keräyksen aineistoihin kuuluu kertomus naimakilpailuista teltassa ja Näre on rakentanut tämän ympärille selkeästi pitkitetyn jutun uhkapelien merkityksestä kertomalla juttuja kortinpeluusta ja tekemällä kertomuksista näennäisen synteesin - sangen kökön sellaisen.

Korsuperinteen keräyksestä otetut aineistot on upotettu leipätekstiin lainausmerkkeihin tai sitten pitkinä lainauksina. Toisinaan leipätekstiin upotetut kohdat on vaikea erottaa muusta tekstistä, mikä on ainoa lukunopeutta hidastava tekijä.  Vaikka Korsuperinteen keräyksen kertojat pitääkin aineiston arkaluontoisuuden vuoksi salata, olisi kirjoittaja voinut edes mainita lähdeviitteenä esimerkiksi sen mikrokortin numeron, josta kertomus on peräisin. Ainakin fyysisen sidoksen olisi voinut laittaa.

Käsittely myös hieman hämmentää, sillä samalta "suurvalehtelijalta/naistenmieheltä" kuultuna on Sodassa ja seksissä kaksi tarinaa, jotka leipätekstin perusteella (s. 131 ja 159–160) voisi ymmärtää kahdelle eri henkilöille sattuneiksi. Tätä on myös häivytetty ottamalla alkupuoli tarinasta Korsuperinteen keräyksestä arkistoaineistoja ja loppuosa Sotasavotta -teoksesta, vaikka kertomus on kokonaisuudessaan Sotasavotassa (s. 112–115). Periaatteessa tällainen "aineiston monistaminen" on hyvin kyseenalaista, etenkin kun otanta on pieni. Nyt aineistoa on manipuloitu niin, että ensimmäisessä tarinassa "tarinan päähenkilö edustaa aineistossa naistenmiestä, jonka juttuihin ei liiemmin uskottu" ja toisessa "Edellä siteerattu Piippu-Nokelainen oli fabuloijan, tarinankeksijän maineessa, eivätkä kaikki kuulijat hänen juttujaan sietäneet". Kokonaisuudessaan Sotasavottaan otettu pitkä kertomus Piippu-Nokelaisesta kertoo, että molemmat talvisotaan sijoittuvat tarinat ovat sinänsäkin mahdottomia, että Nokelainen oli nostomies eikä juurikaan olisi edes ehtinyt rintamalle mukaan 1939–1940. Oman kertomansa mukaan Nokelainen muun muassa ampui käsikranaatteja ritsalla venäläisten niskaan ja pommien puutteessa pudottivat jättimäisiä kivenlohkareita Viipuriin. Kuvaavaa on, että kummassakin tarinassa sankari naiskentelee lottaa. Ensimmäinen osa kertomuksesta saatiin sellaisenaan osaksi valtakunnallista uutisointiakin Sodan ja seksin ilmestyessä markkinoille.

Lähteistä


Tuntuu siltä, ettei Näre tee olennaista eroa kaskujen, vitsien, tarinoiden ja kertomusten välille. Folkloristille näillä on eroa ja siitä riippuu niiden tulkinta, tarkoitus ja myös kerrontatapa. Osa aineistosta on suoraan tunnistettavissa jo siviilissä kiertäneisiin seksuaalisiin kaskuihin, jotka rintamalla on vaihdettu kertomaan rengin sijasta sotamiehestä. Asettamalla vitsit ja kertomukset dokumentaarisesti samanarvoisiksi voidaan tehdä rintamamiesten seksuaalisuudesta vaikka minkälaisia johtopäätöksiä.

Korsuperinteen keräyksessä Näre jättääkin nimenomaan huomioimatta kertojat. Usein tekstistä voi päätellä kirjallisen sivistyksen (kirjakieli vai murre? Käyttääkö sivistyssanoja?) ja itse olen huomannut aineistosta, että yleensä sotamiehet kertoivat maanläheisimpiä juttuja kansankielellä, aliupseerit sekä "yleviä että alentavia" juttuja kun taas upseerit keskittyivät yleensä laajaan oman porukan ja sen vaiheiden kertaamiseen mutta todennäköisesti tekstiään eniten työstäen ja sensuroiden. Toisaalta mittavimmat aineistot saatiin arvioni mukaan nimenomaan upseereilta, kun taas sotamiesten muistelut saattoivat olla vain muutaman sivun mittaisia. Itse ryhdyin epäilemään erään luutnantin ja kansakoulunopettajan omituisen proosallista kummituskertomusta kaatuvasta suomalaisesta ja pieni vertailu virallisiin lähteisiin (sotapäiväkirjat, menehtyneiden tietokanta) osoitti, että kyseessä oli keksitty tarina.

Vaikka Näre on selittänyt käyttäneensä aineiston läpikäymiseen valtavan määrän aikaa, niin Korsuperinteen keräyksen tuntevana voin sanoa että kunhan aineistoon vähän tutustuu niin haluamastaan aiheesta löytää nopeasti oikeat mikrokortit selattavaksi. Työtä nopeuttaa myös jo ainakin pari vuotta käytössä ollut excel-taulukko, josta löytyy yksiköt, aiheet yms. sangen helposti haettavassa muodossa.

Vaikuttaa myös siltä, että lähdeaineistoa laajentamalla teoksesta olisi saanut paljon laajemman kuvauksen. Nyt yksittäiset vitsit ja kertomukset esitetään niin, ettei metsää eroteta puista. Näre mainitsee useaan otteeseen seksuaalisiin suhteisiin ja raiskauksiin liittyvät oikeudenkäynnit, ja näiden aineistoja, etenkin kuulustelupöytäkirjoja olisi voinut ottaa mukaan.

Samoin sodan ajan kaskukokoelmia on olemassa suuri määrä, ja niihin on otettu mukaan jos ei härskejä, niin ainakin ronskeja vitsejä. Esimerkiksi Talvisodan nauruissa on muistaakseni seuraava mainio vitsi:

Linnakkeessa oli sata miestä. Näiden kesken järjestettiin kysely jossa piti vastata kysymykseen "Mikä on naisessa parasta?". Kun vastaukset tarkastettiin, oli 98% vastauksista oikein. Yhdessä oli vastaus vahingossa kirjoitettu w-kirjaimella ja toisesta puuttuivat t:n viivat.
Aineistossa on muitakin, vähintään outoja puutteita. Aake Jermon klassikko Kun kansa eli kortilla puuttuu täysin, vaikka siinä nimenomaan on kiinnostava luku sota-ajan moraalista.

Liikun nyt hieman harmaalla alueella, mutta Korsuperinteen keräykseen kuuluu myös julkaisukieltoon määrättyjä aineistoja. Yksi tällainen, selvästi tositapaus liittyy suuresti Näreen kirjan aiheeseen ja siitä olisikin voinut etsiä tietoa kiertoteitse eli esimerkiksi aiemmin mainitsemistani oikeudenkäyntikirjoista.

Kirjan sanoma


Onko tällä kirjalla uusi, syvällisempi sanoma? Tokkopa. 

Omaa panosta tulkinnoissa ei juurikaan ole, vaan pääosa mehevimmistä johtopäätöksistä on peräisin muiden tutkimuksista. Jos jonkin tarinan suhteen tehdäänkin omaa tulkintaa, niin se menee usein häiritsevästi enemmän keittiöpsykologian puolelle kuin kestävään ja kantavaan analyysiin. Usein yksittäistapauksista tehdään typerryttävän pitkälle meneviä johtopäätöksiä, esimerkiksi syyskuussa 1944 suomalaiskersantin raiskaama 17-vuotias inkeriläistyttö rinnastuu koko Suomeen: "etnisesti ja seksuaalisesti haavoittuvassa asemassa oleva nuori neitsyt merkitään raiskaamalla, kun sotaretki natsi-Saksan kyljessä onkin epäonnistunut." Jo on kersantilla raiskatessa ollut korkeat tavoitteet!

Loppujohtopäätös, jonka mukaan kaveripiireissä harrastettu seksuaalinen kerronta korsuissa mahdollisti kestävän asevelihengen synnyn ja selviytymisen sodasta on yksinkertaisesti typerä. Asevelihengen syntyyn vaikuttaa suuri määrä tekijöitä: kuri, koti, liikekannallepanossa paikkakuntalaisuus, uskonto, kuoleman ja vaarojen jakaminen yhdessä, sosiaalisten keittoporukoiden luominen, pelit ja urheilu, joukko-osastoa (ainakin omaa ryhmää ja joukkuetta) kohtaan tunnettu lojaliteetti sekä esimerkiksi univormut. Yksi tärkeä keino asevelihengen luomiseksi on yhteisen huumorin ja kertomusperinteen luominen ja vaaliminen, jossa seksijutut ovat oma osansa.

Plagiointia?


Minulla heräsi raskas epäily siitä, että Sari Näre on ottanut omaan kirjaansa tekstiä ja johtopäätöksiä vuonna 2006 julkaistussa Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla  teoksessa olevasta Tuula Juvosen artikkelista "Ruotsalaistaudin kourissa – heteromaskuliinisuuden jälleenrakentaminen 1950-luvun Suomessa" (s. 310–340). Näre ei mainitse tätä artikkelia lähdeluettelossa.

Artikkeli ei voi olla tuntematon Näreelle, sillä Sodassa ja seksissä on viittauksia samassa teoksessa olevaan Kerttu Tarjamon artikkeliin rikollisuudesta (s. 341–376). Näre tosin on käyttänyt Tuula Juvosen aiempaa teosta Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), jota en itse ole lukenut, mutta Juvosen Kun sota on ohi -artikkelin olisi voinut edes mainita. Lähdeviittausten (laskin vain kaksi Juvosen teokseen) perusteella Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -teoksesta on poimittu kohtia, joita ei ole 2006 artikkelissa.

Voi olla, että Näre on käyttänyt samoja lähdeaineistoja ja tullut samoihin johtopäätöksiin, mutta Juvosen artikkelin puuttuminen lähteistä herättää epäilyksiä. En minä tällä raastupaan lähtisi, mutta "eppäillä tuota soppii"...

Lopuksi


Sisällöltään kirja ei ole loppujen lopuksi kovin kummoinen. Valtaosa tarinoista on jo mukana Korsuperinteen keräyksen pohjalta julkaistussa Sotasavotta -kirjassa (1975), johon myös Näre viittaa. Suurin osa tarinoiden pohjalta tehtävistä johtopäätöksistä on luokkaa "Entäs sitten?" tai "Hohhoijakkaa".

Tuntuu siltä, että kirjasta on haluttu pelkkä julkinen ja taloudellinen pikavoitto. Ja seksihän tunnetusti myy.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Minitutkimus: Kolmasti tuttu ja tuntematon sotilas

Käsittelin uusinta tuntematonta pari päivää sitten blogipostauksessa, mutta nyt teen hieman syväluotaavamman esityksen Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja sen sekä myöhempien filmatisoinnien taustoista.

Jokainen Tuntemattoman sotilaan filmatisointi on oman aikansa tulkinta klassikkoromaanista ja samalla sodasta. Kolmannesta Tuntemattomasta uutisoidessa moni tuhahti, että olisihan noita muitakin kirjoja joista ammentaa.

Muita kandidaatteja klassisimmaksi sotaromaaniksi


Väinö Linnalla (1920–1992) oli kirjoittamistaidon lisäksi paljon onnea ja hyvää ajoitusta matkassa: samanlainen sisältö on turkulaisen tykistössä palvelleen Vilho Kankareen (1917–2009) teoksessa Mennään kun käsketään!, jota kirjoittaja tarjosi jo vuonna 1947 kustantajalle. Kankareen teoksissa esitellään sotavankien surmat, sotamiesten yleinen inho sotaa ja käskyjä kohtaan sekä poikkeuksellisesti mainitaan myös kaatuneiden neuvostonaissotilaiden ruumiiden häpäisyt. Teoksessa viitataan myös Petroskoissa valtaamisen jälkeen tapahtuneisiin "väkisinmakaamisiin" eli siviilinaisten raiskauksiin, mutta Kankare arvioi näitä sattuneen hyvin vähän eikä esitä tietoa varmana. Uudessa filmatisoinnissa tähän vihjaillaan myöskin.




Myös Tuntemattomassa esiintyvät "myönteiset puolet" kuten yksittäisten miesten urheus ja sotilaiden syvä velvollisuudentunto löytyvät Kankareen kirjasta. Sota oli kuitenkin liian lähellä, joten käsikirjoitus hylättiin ja julkaistiin vasta 2011. Sotaa summaavan romaanin julkaisu, hyväksyntä ja menestys edellytti karkeasti sanottuna kahta tekijää: Valvontakomission poistumista ja Mannerheimin kuolemaa. Komissio lähti syyskuussa 1947 ja Mannerheim menehtyi vuonna 1951. Tuntematon Sotilas julkaistiin 1954. Vuonna 2011 julkaistu Mennään kun käsketään! on "raakana julkaistu" ja menettänyt kaunokirjallista tehoaan mutta toisaalta se on dokumentaarisesti hyvin luotettava. Jos ammattitoimittaja olisi tehnyt korjaus- ja täydennysehdotuksia Kankareelle, olisi käsikirjoituksesta saattanut muovautua ensimmäinen suuri klassikkoromaani sotavuosista. Arvioisin, että mikäli kustantaja olisi ottanut Kankareen teoksen toimitettavaksi, saattaisi jatkosotaa symboloida konekivääriampujan sijaan turkulainen tykkimies.



Kun Tuntematon sotilas julkaistiin, verrattiin ja edelleen verrataan kaikkea sen jälkeen julkaistavaa klassikkoteokseen. Linnaa myöhemmät tulkinnat ovat auttamatta myöhäisempiä. Paavo Rintalan (1930–1999) Sissiluutnantti sai vuonna 1963 aikaiseksi Tuntemattoman veroisen kirjasodan. Sissiluutnantti esittää Tuntematontakin korostetummin lotat "upseerien huorina". Rintamakuvauksena Sissiluutnantti ei ole järin vakuuttava esitys ja sisältää paljon anakronismeja.  Sissiluutnantti sai Tuntemattoman tapaan pikafilmatisoinnin Sissit jo ilmestymisvuonnaan 1963. Elokuva on nähtävissä YLE Areenassa, sillä se oli Fennada-filmien tuotantoa joka tuli vuosi sitten verkkoon ilmaiseksi katseltavaksi "toistaiseksi" eli pysyvästi.



Rintalan myöhemmästä tuotannosta löytyy paremmin elokuvaksi soveltuvaa materiaalia. Sotavuosia summaavat Nahkapeitturien linjalla I (1976) ja II (1979) ovat laajaa elokuvaksi kelpaavaa kronikointia. Nahkapeitturien linjalla käsittelee talvi- ja jatkosodan käytännössä yhden suvun näkökulmasta ja saa näin värikkäiden rivimiesten kirjoa laajemman käsittelypohjan sotaan. Suhtautuminen lottiin on Sissiluutnanttia lievempää (esimerkiksi viesti- ja lääkintälotat tunnustetaan aidosti hyödyllisiksi) mutta mukaan on otettu paljon "likaisia juoruja", muun muassa eräs suomalainen eversti (siis auktoriteettihahmo) kiroaa suomalaisia hävittäjälentäjiä jotka tulittavat huvikseen siviilejä Leningradin edustalla lennoillaan. Nahkapeitturien linjalla sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat valkokankaalla uskomattoman tehokkaita, esimerkiksi ensimmäisessä osassa kuvattava hiihto "kuolleiden metsän" halki.

Rintamakokemuksen puute näkyy Rintalan tekstistä. Tiettyä ”siellä olemisen” tunnetta katoaa toisaalta myös Tuntemattoman lopussa, sillä Linna sai siirron kouluttajaksi Hämeenlinnaan asemasodan loppuvaiheessa. Myös Vilho Kankare sai vuonna 1943 siirron tykistön kouluttajaksi, mihin kohtaan Mennään kun käsketään! ajallisesti päättyy. Kankare tekikin oman romaaninsa puhtaasti omien kokemusten pohjalta ja sillä on Tuntematonta suurempi dokumentaarinen arvo. Linna kokosi Tuntematonta lukuisista muistiinpanoista ja Honkajoen kuuluisan rukouksenkin hän kirjoitti muistiin lomajunassa, missä sen piti viereisellä penkillä istuva tuntematon sotilas

Edvin Laineen Tuntematon (1955)




Tuntemattoman filmatisoinneissa näkyy myös aikakauden leima. Armeijan kielteinen suhtautuminen ensimmäiseen filmatisointiin näkyi mm. siinä, että elokuvaan piti lainata kalustoa Rajavartiolaitokselta. Edvin Laine teki myös suuria muutoksia konekiväärijoukkueen miehiin kertakaikkiaan häivyttäen vastenmielisimpiä hahmoja ja pehmittämällä monia toisia. Idänsuhteille kumartamista osoittaa se, ettei Hietasta kuljettava ambulanssi tuhoudu vihollispartion väijytyksessä vaan sen kimppuun käy persoonaton tuho, korkealla lentävä lentokone.

Edvin Laineen filmatisoinnille (1955) ei ollut oikeastaan ilmestymisaikanaan muuta yleisöä kuin sodan nähnyt ja kokenut Suomi. Sotahistorian saralla lähinnä upseerit, etenkin armeijakuntien ja divisioonien komentajat kirjoittivat muistelmiaan sekä poliittinen historia yritti selitellä suhdetta Saksaan parhain päin ajopuuteorialla. Tavallinen kansa oli kiinni ankarassa työssä, sotakorvauksissa ja uusien kotien rakentamisessa joten muistelemiselle ei jäänyt aikaa. Kankareen käsikirjoitus tosin osoittaa, että sota oli muistissa eikä sitä muisteltu pelkästään veijariporukoiden käynnillä Itä-Karjalassa.

Elokuvan tekoon osallistui itse taistelut kokeneita miehiä. Kerrotaan, että taistelukohtauksissa asiantuntijana toiminut Mannerheim-ristin ritari Veikko Toivio kyllästyi epäuskottavaan toimintaan kohtauksessa, jossa Rokka torjuu asemasotavaiheessa vihollispartiota. "Ei perkele! Ei sitä noin tehdä!" Edvin Laine kivahti, että "Miten sitten? Mene itse näyttämään". Suorituksiin tyytymätön Toivio hyppäsi taisteluhautaan ja huusi "Käykää päälle". Nagania kohti ojentanut "venäläinen" menetti aseensa heti Toivion temmatessa sen kädestä ja iskiessä sillä seuraavaa avustajaa keskivartaloon. Toivio hyppäsi seuraavan päälle, tallasi kaikki maahan ja kapusi ylös toisessa päätä hautaa ja totesi ”Näin se silloin tehtiin.”


Rauni Mollbergin Tuntematon (1985)




Rauni Mollbergin filmatisoinnin (1985) aikaan 1980-luvulla tapahtui suuri sotahistoriallisen kirjoituksen murros, jonka jäljessä tutkijat oikeastaan edelleen liikkuvat, moni itse asiassa keksien pyörän uudestaan. Muun muassa pyrkimys vallatun Itä-Karjalan etniseen puhdistukseen (Antti Laine: Suur-Suomen kahdet kasvot, 1982), sotavankien kohtelu 1941–1942 (Eino Pietola 1987) ja Lapin sodan todellinen kulku (Sampo Ahto: Aseveljet vastakkain: Lapin sota 1944–1945, 1980) sekä liittolaissuhde natsi-Saksaan avattiin kriittiseen akateemiseen käsittelyyn. 

Suhtautumisen muutos jatkosotaan näkyy myös Mollbergin ohjauksessa, kun Edvin Laineen hylkäämät hahmot, etenkin suorastaan eläimelliset sotamies Viirilä ja eversti Karjula on otettu mukaan. Viirilä, elukkamainen mutta erinomainen taistelija sekä perlrlkelettä karjuva Karjula ovat kiinnostavia hahmoja joita ja joiden merkitystä analysoidaan romaanissa hyvin. Kariluodon tuntema romantiikka Petroskoin valtauksesta karisee, kun ensimmäisenä kaupungin kalliolta näkee Viirilä, joka on kaukana suomalaisesta miesihanteesta.

Samoin eräissä kohtauksissa näkyy aikakauden muutos. Nyt mukana on esimerkiksi alikersantti Lehdon sotavangin surmaaminen. Merkittävänä muutoksena sokeutuneen Hietasen kohtaloksi koituu venäläisen jalkaväen raaka hyökkäys ambulanssia vastaan: Laineen filmatisointiin romaanista muutettu ”neutraali” ilmahyökkäys on unohdettu. Mollberg painottaakin 1980-luvun pasifistisessa hengessä sodan raakuutta, mutta unohtaa samalla merkittävän määrän huumoria. 

Huumoria on luonnehdittu suomalaisten salaiseksi aseeksi ja psyykkeen säilyttämisessä sen merkitys on ollut suunnaton. Armeija oli yleisen asevelvollisuuden vuoksi koko kansakunnan miesväestöä yhdistävä kokemus, josta saatiin kirjallisuussota jo kauan ennen toista maailmansotaa, kiitos Pentti Haanpään Kentän ja kasarmin (1928). Tämä yhteiskokemus näkyi myös huumorin rintamalla, sillä nykyään köpsiltä tuntuvat erilaiset sotilasfarssit olivat hyvin suosittuja omana aikanaan ja monille teki varmasti hyvää päästä nauramaan auktoriteettihahmoille, joilla kasarmeilla oli annettu valta kuin Jumalalle. Samasta lähteestä ammentavat myös Vääpeli Körmyt.




Loppujen lopuksi todettakoon, että Mollberginkin filmatisoinnin piti odottaa uusia politiikan tuulia kuten Tuntemattoman menestyäkseen oikeaan aikaan tehtävää julkaisemista. Urho Kekkonen, jota ilman kenelläkään muulla ei saanut olla mitään mielipiteitä oli luopunut presidenttiydestä vuonna 1982 ja ylipäätään idänpolitiikka vapautui suuresti 1980-luvulla.


Aku Louhimiehen Tuntematon (2017)




Historiantutkimuksessa ylipäätään on nostettu esille 1990-luvulta alkaen naisten, lasten, etnisten vähemmistöjen ja ”poikkeavien” historia ja samalla on kritisoitu suurmiesten historiaa. Esimerkiksi tuore Mauri Kunnaksen lapsille osoitettu Koiramäen Suomen historia on saanut moitteita keskittymisestä kuninkaisiin.

Laadusta kummempaa arviota esittämättä voi todeta että uusimpaan, Aku Louhimiehen tuoreeseen ohjaukseen on otettu näitä uusia näkökulmia. Mukana ovat entistä vahvemmin naiset ja koti, muunakin kuin sivunootteina miesten välisissä keskusteluissa. Etenkin Antero Rokan perhe ja elokuvan lopussa hylättävä koti Karjalankannaksella ovat kerronnassa mukana. Juuri tästä naisnäkökulmasta saatiinkin aikaiseksi sosiaalisessa mediassa raivoa.

Myös Äänislinnan vaiheiden moraalille ja sotilaskunnialle vähintään kyseenalaiset asiat eli ryöstely, raiskaukset ja Rahikaisen paritustyö on otettu lyhyissä kohtauksissa esille. Nämä tosin – Rahikaisen pimpittäjänuraa lukuun ottamatta – olivat jo Mollbergin versiossa, joka korostikin raakuutta. Kiinnostavaa on, että Louhimiehen filmatisoinnissa on paljon samoja vaiheita kuin Kankareen Mennään kun käsketään! -teoksessa.

Vähemmistöpolitiikka on huomioitu hyvin kiinnostavalla tavalla: Hietanen ei enää tuumi suureen ääneen, että soppaliha on konia ja piiskanjäljestä päätellen vielä mustalaisen hevosesta. Valkokankaalla saa esittää 2010-luvulla sotaelokuvassa raiskauksia, äärimmäistä väkivaltaa ja karkeaa kieltä mutta rasistiset termit ovat pannassa. Taidettiin ryssä-sanaakin säästellä tässä elokuvassa, mutta eipä Honkajokikaan pidä loppupuheenvuoroaan puskaryssistä pensasneuvostoliittolaisista. Linna mainitsee Honkajoen ryhtyneen 1944 taisteluiden aikaan sotilaskarkuriksikin vähäksi aikaa, mutta palasi yksikköönsä eksyttyään muista karkureista. Tämän olisi voinut luulla olevan suuremmassa roolissa 2010-luvun elokuvassa, mutta se on vaikea toteuttaa valkokankaalla.

Uusin Tuntematon on hyötynyt suuresti sosiaalisesta mediasta, mikä on 2010-luvun olennainen rintama. Helsingin Sanomien kriittinen arviokin onnistuttiin kääntämään voitoksi, mutta toisaalta saman teki Toini Havun arvio aikanaan Helsingin Sanomissa. Voi vain kuvitella, millainen myrsky olisi vallinnut jos Internet olisi ollut olemassa jo vuonna 1954. "Keskustelun käyminen ja herättäminen" otetaan esille vähän väliä. Onko tämä osaltaan uuden, Neuvostoliiton sortumisen jälkeisen poliittisen vapaamman ilmapiirin ilmentymä? Kärjistyksenä todettakoon, että toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun Suomessa on täytynyt erikseen käydä kysymässä presidentiltä lupa mielipiteelleen, joten julkinen keskustelu on ollut ohjailtua ja monopolisoitua. Eri mieltä olevat on saanut ja pitänyt ajaa kylähullujen ja epätoivottujen nurkkaan. Suomi on kyllä siitä kummallinen maa, että edelleen keskustelusta keskustelemisesta keskustellaan melkein enemmän kuin käydään itse keskustelua!

Tuntemattomia tuntemattomia


Kuten sanottu, jokainen Tuntematon on aikakautensa tuote painotuksissa sekä hyvässä ja pahassa. Samalla se osoittaa, että tiettyjä puolia poimimalla ja toisaalta karsimalla Tuntematon sotilas saadaan toimimaan aikana kuin aikana, mikä on kestävän klassikkoteoksen merkki.

Tuntemattomassa voidaan myös epäonnistua, eikä Louhimiehen (minun mielestäni epäonnistunut) elokuva ole ensimmäinen tällä saralla. Matti Ranin (1926–2013, 1955 filmatisoinnin Kariluoto) on muistellut, että häntä harmittivat suuresti jatkuvat kirkasotsaisen nuorukaisen roolit Jussi Jurkan (1930–1982, 1955 filmatisoinnin Lammio) saadessa herkulliset pirulliset ja ilkeät roolit. Erääseen teatterituotantoon Ranin saikin Lammion roolin. Hän totesi että se oli esityksen kannalta epäonnistuminen, mutta teki hänelle itselleen hyvää.

Tuntematon tulee aina uuden tulkinnan myötä tutuksi, mutta vaikuttaa siltä että tunnettavuutta on ensin tehty virallisen historiankirjoituksen ja politiikan puolella. Yleensä taide ei suinkaan olekaan edelläkävijä vaan perässähiihtäjä.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tuntematon sotilas (2017)

Kävin katsomassa uuden Tuntemattoman sotilaan lauantaina 28.10. iltanäytöksenä, siis varsin tuoreeltaan. Koska elokuva on keskeinen puheenaihe ja tulee olemaan myös melkoinen osa jatkosodan tulkintaa, teen tämän blogin yhteydessä katsauksen ja arvion.

Varoitus: kirjoitus saattaa sisältää juonipaljastuksia kuten sen, että tässäkin versiossa Suomi häviää sodan.

Kuva: tuntematonsotilas2017.fi


Tuntematon sotilas some


Jokainen Tuntemattoman filmatisointi on aikansa tuote. Edvin Laineen versio oli sodan henkilökohtaisesti kokeneelle sukupolvelle suunnattu ja Mollbergin versio 1980-luvun pasifismin läpi katsottu. Nämä kaksi elokuvaa täydentävät toisiaan painotuksilla: Laine korostaa huumoria hyläten vastenmielisimmät henkilöt ja tapaukset (ja samalla monet historiallisesti todet ikävät tapaukset) kun taas Mollberg hylkää huumorin korostaen vastenmielisempiä tapauksia ja hahmoja.

Uuden Tuntemattoman liikkumiskenttä on – kuten melkein kaikkien nykyään tehtyjen "kuohuttavien" teosta – itse elokuvan ulkopuolella sosiaalisessa mediassa. Tässä vaiheessa voin todeta esimerkiksi että

NYT TULEE JUONIPALJASTUS

Rokan mahdollisella kuolemisella vihjailu oli vain halpahintainen katsojien kalastustemppu. Ainut (ruudun ulkopuolella tapahtuva) ylimääräinen kuolema on eversti Karjulan kuoleminen haavoittumisen sijaan. Karjulaan liittyen leikkaajat olivat tehneet todella kömpelöä työtä, mikäli silmäni erottivat oikein: samassa kohtauksessa alta kahden minuutin Karjula on puhuteltaessa vuoroon everstiluutnantti ja vuoroon eversti (näitä puhutellaan erikseen. Kenraaliluutnantin ja kenraalimajurin puhutteleminen kenraaliksi ei ole virhe, kirj. huom.). Myös ruusukkeet kauluslaatoissa vaihtoivat määrää!

Elokuvaa ennen näytettiin Tuntematonta sponssanneiden tahojen mainoksia, jotka sentään jotain hyvää makua osoittaen oli laitettu osaksi elokuvan valmistusprosessia. Arpoja kesken kohtausta raaputtelevien näyttelijöiden kohdalla teki jo puolileikillään melkein mieli lähteä kotiin.

Tässä yhteydessä voisi myös mainita "Tuntemattoman yleisön". Yleisö reagoi teatterissa samalla tavalla kuin Smedsin Tuntemattomassa 2007 (jonka kestin puoliväliin, sitten piti paeta ikävystymistä): Linnan napakat repliikit, ei niinkään ohjaus tai näyttelijätyö, kirvoitti monet naurut. Antero Rokan ehkä osuvin ja parhain repliikki "Entinen maanviljelijä Kannakselta, nykyään Tikkakosken mannekiini" ei herättänyt edes pyrskähdyksiä. Yhteyttä Tikkakosken kuuluisiin asetehtaisiin, jotka valmistivat Suomi-konepistoolia, ei enää tajuta.

Helsingin Sanomien arvostelukin (kaksi tähteä), mielestäni hyvin perusteltu [herranpieksut, olen samaa mieltä Hesarin kanssa. Tuokaa desinfiointiainetta!], käännettiin somevoitoksi. Louhimiehen julistus, että "Suomessa on henkilöitä jotka eivät ole nähneet kumpaakaan tuntematonta eivätkä lukeneet kirjaa" on älyllisesti ontto. Jos joka vuosi 6.12. televisioitava erinomainen filmatisointi tai äidinkielen tuntien pakkopullakaan ei saa ihmisiä tutustumaan Tuntemattomaan, niin miksi uusi filmatisointi saisi? Koska Linnalla ja Laineella ei ollut twitteriä? Käsikirjoittaja kertoo pitävänsä merkittävämpänä kahden nuoren abitytön antamaa viittä tähteä kuin Hesarin kriitikon kahta tähteä. Mitä tähän voisi vastata. Kerran tutkiessani elokuvailmoituksia oli American Pie 3:n mainokseksi otettu "American Pie 3 on sairaan siisti leffa!", lähteenä SubTV:n tekstiviestichat...

Olen myös huolissani siitä, että Tuntemattoman trailerit nähneenä (katsoin erinomaisen Ikitien viikko sitten, ja pelkästään sitä edeltävällä mainostauolla tuli kaksi!) elokuvasta on saksittu pois kohtauksia. Ilmeisesti markkinoille tulee poisleikattuja kohtauksia sisältävä DVD-paketti, mikä voi tehdä elokuvasta oikeasti paremman mutta kuvaa 2010-luvun hirvittävää markkinointisyndroomaa: kuluttajalle ei tuoda enää valmista tuotetta (peliä, ohjelmistoa, elokuvaa) vaan olennaiset ominaisuudet saa myöhemmin maksullisina päivityksinä.


Tuntematon sotilas hyönteinen


Louhimiehen Tuntematon eroaa muista aikaisemmista kameratyöskentelyssä. Jo Helsingin Sanomien valmiiksi somejupakkaa aikaansaanut arvostelu kiinnitti huomiota luontokuvauksiin. Kun kameraan ilmestyi kuudennen kerran ötökkä kuiskasin mukaan lähteneille kavereille, että tämähän onkin Tuntematon hyönteinen.

Kameratyöskentelyssä uusi Tuntematon tosin puolustaa paikkaansa eniten. Taistelukohtaukset on kuvattu erittäin hyvin ja sotilaiden ahdistunut ryömiminen kaoottisessa kaatuneiden puiden ja murrosten sekamelskassa on vakuuttavaa. Myös taistelun päämäärä ja näkyvyys on saatu vangittua hyvin kameralle: täältä tämä sotilas näkee tilanteen näin eikä voi liikkua, mutta sivusta iskevä sotilas näkeekin näin. Äänimaailmakin iskee katsojan päälle tehokkaasti: raskaat Maxim-konekiväärit pääsevät hyvän kuvauksen ansiosta oikeuksiinsa väkivaltaisina laitteina, kun esimerkiksi Laineen Tuntemattomassa ne tuntuvat vain kulkevan porukan mukana.

Ja tämä on suurin syy mennä katsomaan elokuvateatteriin. En usko, että elokuva pääsee oikeuksiinsa DVD:llä muuten kuin erinomaisesti varustelluissa kotiteattereissa. Tämä asettaa Tuntemattoman samanlaiseen joukkoon kuin Avatar ja Taru Sormusten Herrasta -trilogian. Näyttävät parhaimmilta suurella kankaalla mutta

"Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren"

Tuntematon sotilas Rokka


Näyttelijävalinnat heijastavat aikaansa. Kun Edvin Laineen Tuntematon sotilas ilmestyi 1955, naurettiin että tämähän on Kansallisteatterin oma Kuka kukin on. Nyt ikonisia hahmoja tulkitsevat Putous-tähdet. Eero Ahoa (Rokka), Johannes Holopaista (Kariluoto) ja Aku Hirviniemeä (Hietanen) ylistettiin jo etukäteen mutta ainoastaan Eero Aho lunasti minulle lupaukset, eikä hänkään viiden tähden veroisesti.

Juuri roolipainotuksissa elokuva poikkeaa radikaaleimmin aikaisemmista filmatisoinneista. Keskiöön on nostettu kolme–neljä hahmoa ja muista on tullut Unohdettuja sotilaita. Paljon kohtauksia on myös leikattu pois, mikä entisestään minimoi monen hahmon kuten Määtän ja Lehdon merkitystä. Valtaosaa henkilöhahmoista ei tunnista lopussakaan, ellei näitä erikseen puhutella nimellä. Viirilä, hyvin näkyvä ja erikoinen hahmo kirjassa on mukana mutta jää varjoksi "eläimellisestä korpisoturista". Kaikkiaan muut hahmot jätetään suorastaan tahallaan ontoiksi Rokan ja Hietasen tieltä. Karmivin muutos on ehkä "suventassu", sotamies Susi, Rokan naapuri, jonka ruutuaika pisti minut miettimään että onko siitä tehty kehitysvammainen? Susi oli Rokan hiljainen tsaikkakaveri, luotettu "varjo" mutta nyt tuntui hitosti siltä että mieshän on "mongerteleva vajakki". Tuntuu siltä, ettei Louhimies ole jaksanut ohjata kuin muutamaa näyttelijää ja muut on työnnetty puhtaiksi statisteiksi. Rokan ikonisessa kohtauksessa yksintaistelussa venäläistä koukkaavaa osastoa vastaan ei ole edes jaksettu tuoda ruudulle uutta nimeä, Lampista, vaan Rokkaa auttelee Sihvonen. Sihvonen on tehtävään huono valinta, sillä hän on "höpsö kouhottaja". Kirjan ja aiemmat elokuvat tuntevat huomaavat pienen ja merkityksettömän muutoksen mutta samalla mielestäni korostuu muiden sotilaiden harmaus ja persoonattomuus: jos muutettuihin kohtiin voi heittää yhtä hyvin Määtän, Sihvosen tai Salon, niin nämä hahmot ovat jääneet tyystin työstämättömiksi.

Eero Ahon Rokka ei jätä kylmäksi. Hahmon olemusta on muutettu. Aholla ja Louhimiehellä on luonnollisesti täysi oikeus tulkintaansa, mutta jotenkin tuntuu kuin kannakselainen erinomainen sotilas ja elävällä karjalaisella huumorinlahjalla siunattu puhetta poriseva Rokka on muuttunut karjalanmurretta säästeliääksi käyttäväksi pohjalaismieheksi. HS kiteytti tämän hyvin: Rokan sielunelämä on perinteistä suomalaista näyttelijätyötä eli tyhjään tuijottamista. Tulkinta on kiinnostava mutta menee niin omille teilleen, että olisi ollut parempi tehdä Rokkaan keskittyvä elokuva kuin keskittää Tuntematon Rokkaan. Aineksia tähän olisi, vihjaahan Rokka kirjassa olleensa mukana Keljan kammottavan verisessä taistelussa talvisodassa. Rokan perheen tuominen mukaan elokuvaan olisi pitänyt toteuttaa paremmin, nyt kohtaukset tuntuvat kertakaikkiaan päälleliimatuilta.

Johannes Holopaisen Kariluoto on muutoksineen ja painotuksineen totaalisen epäonnistunut. Omassa teoksessaan Linna tutkii hyvin Kariluodon sielunmaisemaa ja muutosta "nulikasta" ammattiupseeriksi ja erinomaiseksi sekä rohkeaksi johtajaksi, joten painopisteen muuttaminen onttoon romanssiin ja naimisiinmenoon on huono sijoitus kerronnallisesti ja henkilökuvauksen kannalta. Romaanissa ja Laineen Tuntemattomassa illuusionsa menettänyt Kariluoto kuolee viimeisessä vastaiskussa periksi antaneena, mutta samalla huojentuneena, vapautuneena kapteeni Kaarnan jättämästä johtajuuden ja Suur-Suomi -ideologian taakasta. Nyt mies miettii viimeisillä hetkillään petipuuhia tuoreen vaimonsa kanssa, vaikka lähti etulinjaan nimenomaan velvollisuudentunnosta.

Jos sanaleikkien kanssa jatketaan, on Aku Hirviniemen esittämä Hietanen Tuntematon toljottaja. Romanssin paisutus äänislinnalaisen Veran kanssa on yhdentekevä kohtaus eikä Hirviniemi varsinaissuomalaisena aliupseerina ole järin vakuuttava.

Myös Jussi Vatasen Koskela jää ontoksi. Tuntuu siltä, että hän on kaiken aikaa taka-alalla harmaana mutta saapuu tekemään tai sanomaan jotain oikein ja sitten poistuu. Koskelan hahmoa on koverrettu  kovasti ontoksi eikä viittaus hämäläisperheeseen ja Täällä Pohjantähden alla -teokseen toimi. Samoin Samuli Vauramon Lammio jää suhteellisen tyhjäksi mikä toistaalta korostaa tämän henkistä tappiota Rokan edessä. Se on aikaisempia elokuvia totaalisempi.

Vanhalasta (Hannes Suominen) olisi saanut enemmän irti, roolihahmo kun erottuu – hampaidensa ansiosta. Vanhalan kehitys itsekseen hihittelijästä humoristiksi ja elokuvan lopussa velvollisuudentuntoiseksi ryhmänjohtajaksi, joka vetää onnistuneen vastaiskun, tuntuu olevan pikemminkin sivutuote kuin ohjauksen tarkoitus. Rahikainen (Andrei Alén) on muutettu – sangen onnistuneesti – lupsakasta pohjoiskarjalaisesta lurjuksesta alhaiseksi ruumiinryöstäjäksi, mutta tuntuu että tämän muutoksen ainut tarkoitus on hänen esittämisessään parittajana yliampuvassa kohtauksessa Äänislinnassa. Tämä on yksi niitä Linnan valintoja, jotka olisi voinut jättää kirjastakin pois. Tilannetta korostaa se, että heti Äänislinnan jälkeen tuntuu kuin Rahikainen katoaisi elokuvasta.

Naisten tuominen elokuvaan ei minusta tuonut mukaan juurikaan naisnäkökulmaa. Kummelistories, osittainen Tuntemattoman parodia, sisältää kohtauksen jossa ase kädessä ryömivä Timo Kahilainen katsoo kameraan ja toteaa "Kyllä jokaisessa suomalaiselokuvassa pitää olla tissit". Seuraavaksi kamerassa vilahtavatkin paljaat rinnat. Naisnäkökulman sijaan tuleekin kohtauksista mieleen uusi sanaleikki: "Levottomat sotilaat".

Summa summarum


Itsenäisenä ohjauksena Aku Louhimiehen teos ei oikeastaan puolusta paikkaansa. Tuntemattomalla sotilaalla on valtava painolasti sekä suuret odotukset ja niihin pitäisi kyetä vastaamaan tai jättää elokuva tekemättä. Mukavaa, että Louhimiehellä oli mukana enemmän yritystä kuin rahastusta. On hyvä, ettei seuraa ja apinoi aikaisempien tekemisiä,  mutta ohjaajan omat valinnat ja painotukset pitäisi saada elämään. Tässä uusi Tuntematon epäonnistuu pahasti. Louhimiehen ohjaus on selvästi Laineen ja Mollbergin töitä huonompi. Ironista onkin, että Mollbergin elokuvan ansiot korostuvat uutta filmatisointia katsellessa.

Elokuva on monin paikoin irtonainen ja katkeileva joka korostaa entisestään kotirintaman väkinäistä päälleliimausta. Monesti tuntuu että kohtaus alkaa ja heti loppuu eikä välillä tapahdu yhtikäs mitään.  Tämä jumalankiitos minimoi Robinin nolon ruutuajan. Vaikka taistelukohtaukset olivatkin toimivia jäi sellainen maku, että ne tehtiin yhteen pötköön samassa korkean kallion luona sijaitsevassa metsärinteessä, jonka ohi kulkee hiekkatie. Itä-Karjalan maantiede ei sisäisesti juurikaan poikkea (metsää, soita, kyliä) enkä usko siellä oikeasti taistelleidenkaan juurikaan erottaneen yhtä bunkkerilinjaa toisesta, mutta hieman halpahintaiselta tuo tuntuu.

Jos tätä yrittää katsoa mahdollisimman objektiivisesti (mikä on sula mahdottomuus), niin elokuva on ammattilaisten tekemä keskinkertainen suoritus. Elokuvan teossa ei ole missään nimessä menty sieltä missä aita on matalin, mutta silti... Kahdesta kolmeen tähteä. Painolastin vuoksi kaksi.

* Korjaus 29.10.2017 kello 15:51. Käsikirjoittaja piti kahden abitytön mielipidettä kriitikon arviointia tärkeämpänä, ei Louhimies. Lisätty linkki juttuun.

** Korjaus 19:51. Louhiniemet korjattu Louhimiehiksi.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Verkosta poimittua

Tässä muutamia juttuja parilta viime viikolta (lyhyillä kommentaareilla varustettuna), jotka bongasin verkosta.

Viikinkinaismahtipäällikkö


Viikon lainaus:

"I try to keep an open mind, but I also get very frustrated by what I consider to be academic discourse that seems to be mostly concerned with grabbing attention in order to facilitate further funding and/or claim 'impact'."
Judith Jesch, Professor of Viking Studies, University of Nottingham

I can relate to that!


Merkittävä uutinen viikkoja takaperin oli, että 1880-luvulla Birkassa kaivetun viikinkiajan vainaja osoittautui DNA-tutkimuksissa naiseksi – ja heti "pohdittiin" naisen roolia ja mahdollista päällikkyyttä. Tuntuu siltä, että kun vainaja osoittautui naiseksi, niin saman tien avattiin hanat kaikelle ylitulkinnalle: shakkinappulat merkitsevät haudatun olleen taitava strategi jne. ja aseet ja hauta-antimet, että hän oli suuri soturi. Toimittajat ovat tietty taas oikoneet mutkia suoraksi, mutta myös tutkimusryhmä on ottanut melkoisia älyllisiä loikkia.

Tässä kiinnostava ja erittäin pätevä blogikirjoitus aiheesta:

http://norseandviking.blogspot.fi/2017/09/lets-debate-female-viking-warriors-yet.html?m=1

ja lyhennettynä uutiseen, jos joku on laiska lukija:

http://mashable.com/2017/09/12/female-viking-warrior-military-leader-doubts-debunk/#ah8WvPUcXmqU

Etenkin professori Jeschin huomio, jonka mukaan kymmenen asiantuntijan joukossa ei ollut lainkaan viikinkimytologiaan erikoistuneita tutkijoita, mutta jotka surutta lainaavat Eddaa, oli hyvä.

Suurin ongelma mielestäni on todellakin se, että luut osoittautuivat naisen luiksi (kontaminaatio?), mutta tuntien 1800-luvun arkeologian kehittymättömyyden (kyllä silloin oli hyviäkin arkeologeja, tosin!) ja DNA:n keksimisen vasta vuosikymmeniä myöhemmin uskoisin, ettei niitä ollut talletettu riittävän pätevästi. Kuten Jesch toteaa, ei ole varmaa, minkä "säkin luut ovat peräisin mistäkin haudasta". Pitkälle 1900-luvullekin ihmisjäänteitä käsiteltiin vähintään kyseenalaisesti, eikä pelkästään eettisessä mielessä. Mitä saatiin selville todellisuudessa? Että DNA-testin perusteella testattu luu oli naisen.

The Great War - Youtube-series


Seuraan aktiivisesti hemmetin hyvin tehtyä The Great War sarjaa, jossa käydään viikko viikolta läpi I maailmansodan tapahtumia ja tehdään myös erikoisjaksoja tiettyjen aihepiirien ympärille sekä esim. sangen viihtyttävää Out of the trenches -osiota, jossa vastataan katsojien kysymyksiin.

Tässä esimerkiksi hyvä erikoisvideo kaatuneista kiinnostuneille:
https://www.youtube.com/watch?v=HMO7P1trSbI

Tällä viikolla Out of the Trenches -sarjassa oli todella hyvä kysymys, miksi Douglas Haigia ei potkittu virastaan. Hyvään kysymykseen saatiin hyvä ja perusteltu vastaus.

Otatko lisukkeeksi saksalaisia vai..?


Taas on nostettu pintaan kysymys jatkosodasta erillissotana vai yhteistyönä/liittosuhteessa saksalaisten kanssa.

Tässäpä taas YLE:n reippaasti otsikoitu uutinen, tällä kertaa mukana on myös eriäviä mielipiteitä (Mikko Uola):

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/09/22/kertomus-erillissodasta-pelkka-myytti

Waldemar Erfurthin päiväkirjat sinänsä ovat varmasti mielenkiintoista luettavaa, mutta on muistettava, että päiväkirja (väärentämättömänä ja ajantasaisesti pidettynä) on aina sen ajankohdan tulkinta tapahtumista.

The Imitation Game Areenassa


Sotahistorioitsijana petyin raskaasti The Imitation Gameen. Kävin katsomassa sen uutena vallan valkokankaalla Finnkinossa. Elokuvan tekijöiden ainoa päämäärä tuntuu olleen saada Benedict Cucumberbatch Cumbersomebatch Cumberbatch näyttelemään hullua neroa, jolle vain lätkäistiin nimi Alan Turing. Turingin elämäkerran ja lukuisat sotilastiedustelun historiikit luettuani olen varma, että Cumberbatch ei esitä todellista Alan Turungia -  vaan ylimalkaista tulkintaa yliopistopersoonallisuudesta. Eli copypastattu Sherlock Holmes hittisarjasta.

Sotilastiedustelusta ei elokuvan tekijöillä ole hajuakaan – viestien avaajat eivät päätä keräämiensä tietojen käytöstä. Enigman murtamiseen puolalaismatemaatikoiden teorioiden avulla kehitetty Bomba-tietokone ei etsinyt sille annetusta koodirivistä oikeaa tulkintaa vaan karsi pois sulat mahdottomuudet, jolloin "ihmiskäsin" ratkottavaksi jäi reaaliajassa käsiteltävissä oleva määrä mahdollisia oikeita viestejä. Lisäksi joitakin Enigman variaatioita, esimerkiksi Gestapon käyttämää, ei kyetty koskaan murtamaan. Pääosa Enigma-koodeista ratkaistiin joka tapauksessa pitkään hyökkäämällä varomattomaan saksalaisalukseen ja varastamalla sen koodit sekä upottamalla alus ennen kuin miehistö ehti lähettää hätäsanomaa.

Elokuvana The Imitation Game on ihan OK, mutta sota- ja henkilöhistoriana rimanalitus.

Elokuva on katsottavissa vielä 12 päivän ajan (nyt 25.9.) osoitteessa
https://areena.yle.fi/1-3073508

#hylsyinlentoja

Olen liittynyt iloiseen twitteriin. Ilmoitan (tai koetan muistaa ilmoittaa) hästäkillä , jos olen kirjoittanut jotakin tänne.

Ei muuta. Jatkakaa.