Verkosta poimittua

Tässä muutamia juttuja parilta viime viikolta (lyhyillä kommentaareilla varustettuna), jotka bongasin verkosta.

Viikinkinaismahtipäällikkö

Viikon lainaus:

"I try to keep an open mind, but I also get very frustrated by what I consider to be academic discourse that seems to be mostly concerned with grabbing attention in order to facilitate further funding and/or claim 'impact'."

Judith Jesch, Professor of Viking Studies, University of Nottingham

I can relate to that!

Merkittävä uutinen viikkoja takaperin oli, että 1880-luvulla Birkassa kaivetun viikinkiajan vainaja osoittautui DNA-tutkimuksissa naiseksi – ja heti "pohdittiin" naisen roolia ja mahdollista päällikkyyttä. Tuntuu siltä, että kun vainaja osoittautui naiseksi, niin saman tien avattiin hanat kaikelle ylitulkinnalle: shakkinappulat merkitsevät haudatun olleen taitava strategi jne. ja aseet ja hauta-antimet, että hän oli suuri soturi. Toimittajat ovat tietty taas oikoneet mutkia suoraksi, mutta myös tutkimusryhmä on ottanut melkoisia älyllisiä loikkia.

Tässä kiinnostava ja erittäin pätevä blogikirjoitus aiheesta:

http://norseandviking.blogspot.fi/2017/09/lets-debate-female-viking-warriors-yet.html?m=1

ja lyhennettynä uutiseen, jos joku on laiska lukija:

http://mashable.com/2017/09/12/female-viking-warrior-military-leader-doubts-debunk/#ah8WvPUcXmqU

Etenkin professori Jeschin huomio, jonka mukaan kymmenen asiantuntijan joukossa ei ollut lainkaan viikinkimytologiaan erikoistuneita tutkijoita, mutta jotka surutta lainaavat Eddaa, oli hyvä.

Suurin ongelma mielestäni on todellakin se, että luut osoittautuivat naisen luiksi (kontaminaatio?), mutta tuntien 1800-luvun arkeologian kehittymättömyyden (kyllä silloin oli hyviäkin arkeologeja, tosin!) ja DNA:n keksimisen vasta vuosikymmeniä myöhemmin uskoisin, ettei niitä ollut talletettu riittävän pätevästi. Kuten Jesch toteaa, ei ole varmaa, minkä "säkin luut ovat peräisin mistäkin haudasta". Pitkälle 1900-luvullekin ihmisjäänteitä käsiteltiin vähintään kyseenalaisesti, eikä pelkästään eettisessä mielessä. Mitä saatiin selville todellisuudessa? Että DNA-testin perusteella testattu luu oli naisen.

The Great War - Youtube-series

Seuraan aktiivisesti hemmetin hyvin tehtyä The Great War sarjaa, jossa käydään viikko viikolta läpi I maailmansodan tapahtumia ja tehdään myös erikoisjaksoja tiettyjen aihepiirien ympärille sekä esim. sangen viihtyttävää Out of the trenches -osiota, jossa vastataan katsojien kysymyksiin.

Tässä esimerkiksi hyvä erikoisvideo kaatuneista kiinnostuneille:
https://www.youtube.com/watch?v=HMO7P1trSbI

Tällä viikolla Out of the Trenches -sarjassa oli todella hyvä kysymys, miksi Douglas Haigia ei potkittu virastaan. Hyvään kysymykseen saatiin hyvä ja perusteltu vastaus.

Otatko lisukkeeksi saksalaisia vai..?

Taas on nostettu pintaan kysymys jatkosodasta erillissotana vai yhteistyönä/liittosuhteessa saksalaisten kanssa.

Tässäpä taas YLE:n reippaasti otsikoitu uutinen, tällä kertaa mukana on myös eriäviä mielipiteitä (Mikko Uola):

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/09/22/kertomus-erillissodasta-pelkka-myytti

Waldemar Erfurthin päiväkirjat sinänsä ovat varmasti mielenkiintoista luettavaa, mutta on muistettava, että päiväkirja (väärentämättömänä ja ajantasaisesti pidettynä) on aina sen ajankohdan tulkinta tapahtumista.

The Imitation Game Areenassa

Sotahistorioitsijana petyin raskaasti The Imitation Gameen. Kävin katsomassa sen uutena vallan valkokankaalla Finnkinossa. Elokuvan tekijöiden ainoa päämäärä tuntuu olleen saada Benedict Cucumberbatch Cumbersomebatch Cumberbatch näyttelemään hullua neroa, jolle vain lätkäistiin nimi Alan Turing. Turingin elämäkerran ja lukuisat sotilastiedustelun historiikit luettuani olen varma, että Cumberbatch ei esitä todellista Alan Turungia -  vaan ylimalkaista tulkintaa yliopistopersoonallisuudesta. Eli copypastattu Sherlock Holmes hittisarjasta.

Sotilastiedustelusta ei elokuvan tekijöillä ole hajuakaan – viestien avaajat eivät päätä keräämiensä tietojen käytöstä. Enigman murtamiseen puolalaismatemaatikoiden teorioiden avulla kehitetty Bomba-tietokone ei etsinyt sille annetusta koodirivistä oikeaa tulkintaa vaan karsi pois sulat mahdottomuudet, jolloin "ihmiskäsin" ratkottavaksi jäi reaaliajassa käsiteltävissä oleva määrä mahdollisia oikeita viestejä. Lisäksi joitakin Enigman variaatioita, esimerkiksi Gestapon käyttämää, ei kyetty koskaan murtamaan. Pääosa Enigma-koodeista ratkaistiin joka tapauksessa pitkään hyökkäämällä varomattomaan saksalaisalukseen ja varastamalla sen koodit sekä upottamalla alus ennen kuin miehistö ehti lähettää hätäsanomaa.

Elokuvana The Imitation Game on ihan OK, mutta sota- ja henkilöhistoriana rimanalitus.

Elokuva on katsottavissa vielä 12 päivän ajan (nyt 25.9.) osoitteessa
https://areena.yle.fi/1-3073508

#hylsyinlentoja

Olen liittynyt iloiseen twitteriin. Ilmoitan (tai koetan muistaa ilmoittaa) hästäkillä #hylsyinlentoja, jos olen kirjoittanut jotakin tänne.

Ei muuta. Jatkakaa.

Kiinnostava konfliktiarkeologinen prose verkossa

Helsinkiläinen arkeologian opiskelija Jenna Savolainen on ladannut academia.eduun kandidaatintutkielmansa "Konfliktiarkeologia osana humanitaarista työtä – Ilomantsin sotavainajan ylös nosto konfliktiarkeologian menetelmin ja tutkimus yhteistyössä metallinilmaisinharrastajien kanssa". Huomasin tämän, kun kollega Visa Immonen merkitsi paperin omaan luetteloonsa.

Nimensä mukaisesti työssä käsitellään Ilomantsista (taistelu heinä–elokuussa 1944) löydetyn sotilaan vainajan jäänteitä. Vainajan luuranko löytyi suhteellisen hyvin säilyneenä poterosta Hattuvaaran Hullarinrinteestä. Hattuvaara on etäisesti tuttu lietolaisia koskevan tutkimuksen jälkeen, sillä heikäläisiä heilui sielläkin muutamia HRR:n riveissä.

Hieman ruodintaa. Savolaisen mukaan "Konfliktiarkeologia on arkeologian yksi alaryhmistä, joka nimensä mukaisesti tutkii konflikteja." Laajalti tulkittuna kyllä, mutta itse määrittelen konfliktiarkeologiseksi tutkimukseksi myös väkivallan tutkimuksen. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta kaikkeen väkivaltaan ei välttämättä liity sodan kaltaista konfliktia. Esimerkiksi perheväkivallan fyysisten jäännösten tutkiminen on hyvin opettavaista: Luin vuosia sitten tutkimuksen jossa pohdittiin, johtuiko naisten kasvoihin Yhdysvalloissa kohdistuneet pahoinpitelyt nyrkkeilyn suosion kasvusta vai kulttuurisesti periytyvästä mallista. Röntgenkuvat murskaantuneista nenäluista olivat karmeaa katsottavaa. Samassa yhteydessä pohdittiin, johtuvatko käsien ruhjeet puolustautumisesta eli käsien kohottamisesta suojaksi vai kaatumisesta, jolloin väkivallan uhri on yrittänyt pehmentää käsillä kaatuamista. Mutta tämä on sivuseikka.

Periaatteessa opinnäyte on hyvästä kaivausraportista hyväksi proseminaariksi muutettu työ. Turussa saisi harrastaa samanlaisia! Mikäli proseminaarille olisi annettu enemmän tilaa, olisi tuloksena varmasti ollut monin paikoin huomattavasti syvemmälle (esim. Suomen ja Venäjän välille sotavainajien jäännäksistä tehdystä valtiosopimuksesta) menevä työ, mutta jostain on pakko aina karsia ja pitääkin karsia. Asiasanasto on hyvin hallussa. Toivottavasti jatkaa aiheesta pro graduun.

Tulokset olivat mielenkiintoisia. Erikoista oli, että vainaja oli peräti 27–30 -vuotias. Neuvostosotilaaksi ikä oli suhteellisen korkea, vaikka vanhojakin miehiä otettiin riveihin, eli kyse oli todennäköisesti joko useista taisteluista selvinneestä veteraanista (aliupseeri?) tai juuri jostain Neuvostoliiton alueelta jostain syystä riveihin otetusta vanhemmasta täydennysmiehestä. Oliko hän haavoittunut tai sairastunut 1939–1942 ja pääsi vasta nyt sairaalasta?

Hyvin kiinnostava oli sivun 18 kuvassa olevan hylsyn kanta. Patruuna oli nallista päätellen laukaistu. VPT 39 viittaa Valtion Patruunatehtaaseen eli suomalaiseen kiväärinpatruunaan. Tekstistä ei käy ilmi, oliko se mukana esimerkkinä alueelta löytyneistä esineistä vai oliko se nimenomaan vainajan yhteydessä. Todennäköisesti joku suomalainen on syöksynyt poteroon edellisen asukkaan menehdyttyä (tai vainaja tuli siihen suomalaisen vetäydyttyä siitä?). Kaliiperi aseissa oli molemmilla puolilla sama, 7,62 mm, eli voi olla että vainaja on saanut jostain suomalaisia patruunoita ja ladannut ne aseeseensa. Ilomantsin motissa alkoivat neuvostosotilaiden ammukset loppua, ja on hyvin mahdollista että täydennystä on haettu hylätyistä tai sotasaaliiksi saaduista suomalaisaseista. Olisin ylipäätään kaivannut lisätietoja esineistöstä, mutta keskittyminen vainajaan on tutkimusasettelun kannalta hyvin ymmärrettävää.

Löydetyn vainajan hautaustapahtumaa on pohdittu hyvin, eli vainaja olisi haudattu vasta ruumiin jo maaduttua pidempään, jolloin pää irtosi toimenpiteen yhteydessä. Kesäkuumassa tämä lienee käynyt nopeasti. Vainajasta ei löytynyt jälkiä traumoista luissa, joten tulkinta verenhukkaan menehtymisestä on hyvin uskottava. Piirroksen perusteella näyttää siltä, että tätä olisi ammuttu vatsaan. Läheltä luoti  tai sirpale olisi hyvin voinut mennä läpi. Toinen epätodennäköisempi mahdollisuus on, että vainaja kuoli lähelle osuneen kranaatin (tai yllä räjähtäneen kranaatin) paineaaltoon, mutta asia on vaikeasti todettavissa, ellei läheltä löydy suurta kranaattikuoppaa. Asennon voi myös selittää se, että vainajaa on vähän haluttu asetella poteroon haudattaessa tilaa säästävästi mutta maatumisasteen vuoksi koskemista on yritetty välttää - etenkin pään pudottua harteilta. Pirunsaaresta Stalinin kanavalta on maininta, että kun vihollisvainajia yritettiin jonkin aikaa hyökkäyksen jälkeen liikuttaa lassoamalla nämä jaloista, ne hajosivat kahtia. Löyhkä oli kuvottava koko saaressa.

Sotapäiväkirjoja on käytetty lähteenä oikein mallikelpoisesti. Jos haluaa aiheeseen syvemmälle, kannattaa lukea Pasi Tuunaisen ""Saamani kuva on masentava" - näkemyksiä suomalaisten sotapäiväkirjojen lähdearvosta, käytöstä ja säilyttämisestä" Tiede ja ase -lehdestä 2006.

Sota ja manga

Samuraita, ninjoja, mechoja, minihameisia tyttöjä ja lonkeroita! Siinäkö anime ja manga tiivistettynä? Ei suinkaan! Luon tässä katsauksen mangoihin ja/tai animesarjoihin, joissa sodankäynti on enemmän tai vähemmän läsnä. Myöhemmin täydennän listaa uusilla postauksilla.

Drifters

Legendaarisesta Hellsing-sarjasta tuttu – valitettavan laiska mutta hemmetin lahjakas – Hirano Kouta tekee tällä hetkellä erinomaista Drifters -sarjakuvaa, jossa idea on seuraava: rinnakkaisulottuvuuteen tai toiselle planeetalle temmataan omalta maapalloltamme eri aikakausilta sotureita, taikureita, poliitikkoja ja muita historian henkilöitä. Tässä fantasiamaisessa maailmassa taistelevat "ajelehtijat" eli driftersit ja ihmiskunnan tuhoa vehkeilevät "loput" eli Endsit. Molemmat ovat olleet meidän maailmassamme kuuluisuuksia, joiden loppu on jäänyt enemmän tai vähemmän hämäräksi.

Sankarina sarjassa on samurai Shimazu Toyohisa, joka todellisuudessa kuoli Sekigaharan taistelussa, mutta joka mangassa selviää vakavasti haavoittuneena harhailevana outoon käytävään, missä on lukemattomia ovia ja erikoinen silmälasipäinen mies kirjoituspöydän takana. Toyohisa lähetetään toiseen ulottuvuuteen, missä hän tapaa kaksi haltiapoikasta. Nämä kantavat haavoittuneet Toyohisan outoon hylättyyn linnakkeeseen. missä tämä tapaa itse Oda Nobunagan (yksi kuuluisimmista daimioista ja Japanin ruutivallankumouksen nerokkaimpia komentajia) ja legendaarisen jousimiehen Nasu no Yoichin. Tästä alkaa mielenkiintoinen maailmanvalloitus, jota en käy tarkemmin tässä perkaamaan.

Samaan aikaan Endien kokoama hirviöarmeija peikkoja, örkkejä, goblineita, lohikäärmeitä, kentaureja ja ties mitä hirviöitä lähestyy ihmiskunnan suurta puolustuslinnaketta, suurta muuria ja pääsee läpi vaivatta. Endien joukosta löytyy muun muassa Nikolai II:n tytär Anastasia ja Jeanne d' Arc. Erotuksena driftereihin näillä on yliluonnollisia kykyjä. Muurin linnoituksen sisällä tavataan lisää driftereitä, nimittäin Scipio Africanus ja Hannibal sekä pihalla odottava Villi Joukko, "Wild Bunch". Eri aikakausien soturit lomittuvat toisiinsa hyvin ja usein hupaisasti.

Kaikkiaan Drifters voidaan nähdä kertomuksena siitä, kuinka keskiaikainen miekka, kilpi ja keihäs maailma kokee vallankumouksen kun sinne tunkee teknologinen uutuus: ruutiaseet. Oda Nobunaga tuo ruudin valmistustaidon ja kun (spoileri!) kääpiösepät saadaan valmistamaan musketteja pajoissaan, on kumous peruuttamaton. Harvoin fiktiossa näkee yhtä hyvin esitettynä, millaista tuhoa ja paniikkia hyvissä asemissa olevat muskettijoukot saavat aikaiseksi paksuinkin panssarein suojatussa jalkaväessä. Samalla sarja on kiehtova analyysi feodaaliajan hajoita ja hallitse -politiikasta ja ihmisluonnosta ylipäätään. Fantasiaelementeistään huolimatta sarja on hyvin uskottava.

Pirun tyylikästä animea on tehty toistaiseksi yksi tuotantokausi. Anime on uskollinen mangalle, mitä nyt muutama lyhyt ylimääräinen kommentti tai kohtaus on lisätty.

Driftersiä on saatavissa Suomessa: Drifters 1 on löydettävissä englanniksi ainakin Fantasiapelit -kaupoista.

Gate - Jietai Kare no Chi nite, Kaku Tatakeri

Fantasiamaailmassa seikkaillaan tässäkin erikoisessa mangasarjassa: Gate - Jietai Kare no Chi nite, Kaku Tatakeri, tai yksinkertaisesti "Gate". Tämän päivän Japaniin avautuu keskelle kaupunkia ulottuvuuksien välinen portti, josta alkaa lapata Rooman legioonan kaltaisia osastoja. Modernein tuliasein japanilaiset pääsevät nopeasti niskan päälle ja JSDF (自衛隊 Jieitai, Japan Self-Defence Force) aloittaa tunkeutumisen oudon portin toiselle puolelle.

Päähenkilönä sarjassa on Youji Itami, 33-vuotias otaku ja upseeri, joka tutkii armeijan edustajana toista maailmaa. Itami herättää hämmennystä, sillä tämä on pirun laiska ja kiinnostunut lähinnä animesta ja mangasta. Mangan mukaan Itamilta esimies kysyi kerran, miksi hänen kaltaistaan laiskuria kannattaa pitää armeijan riveissä. Itami vastasi lukeneensa tutkimuksesta, jonka mukaan 10–20 % muurahaiskeon muurahaisista on laiskureita luonnostaan. Jos laiskurit poistaa, alkaa jäljelle jääneestä keosta 20% laiskottelemaan. Itamin mukaan värvätessä väkeä oli siis järkevämpää palkata heti yksi laiskuri kuin antaa muiden 20% ryhtyä laiskureiksi. Itami on hyvin sympaattinen hahmo, josta oppii pitämään nopeasti.

Siinä missä Drifters on häikäilemätöntä hajoita ja hallitse -politiikkaa, Gate käsittelee enemmän yrityksiä hillitä modernin sodan aiheuttamaa tuhoa ja keskittyy – yllättävää kyllä – rauhanpolitiikkaan. Portin takaisen maailman tutkiminen ja ymmärtäminen on olennaisessa osassa JSDF:n strategiaa. Sekä tässä maailmassa että portin takaisessa on voimia, jotka yrittävät hyödyntää tilannetta parhaansa mukaan. Portin arvoitus avautuu pikkuhiljaa samalla kun molemminpuolinen katastrofi lähestyy.

Siinä missä Drifters vie toiseen maailmaan sotureita eri aikakausilta, saa Gaten rinnakkaisulottuvuus vastaansa modernin armeijan. Taistelu ei tosin ole niin yksipuolista kuin voisi olettaa, esimerkiksi valtava lohikäärme on kova pala ilmatorjuntaohjuksillekin. Kun perinteiset rivistöissä taistelevat imperiumin legioonat tuhotaan moderneilla aseilla muutamassa minuutissa, alkavat imperiumin upseerit suunnittelemaan häikäilemätöntä sissisotaa ja poltetun maan taktiikkaa. Olennaisena osana sotaa ei suinkaan ole taistelujen voittaminen, vaan paikallisväestön myötätunnon ja yhteistyön saaminen. Samoin sodankäynnin resurssien turvaaminen on olennainen osa sarjaa – molemminpuolinen valuutta saadaan luotua nopeasti lohikäärmeensuomuista.

Sarja on Driftersiä huomattavasti perinteisempää mangaa - itse asiassa siihen on tarkoituksella turboahdettu lähes kaikki mangaelementit kissankorvia ja goottilolitaa myöten. Muuten mangan hahmot ovat sangen mainioita yksilöitä ja portista avautuva maailma on hyvin kiehtova kokonaisuus.

Shoukoku no Altair

Katou Kotonon Shoukoku no Altair sijoittuu hyvin Euroopan, Lähi-Idän ja Aasian kaltaiseen maailmaan. Tässä maailmassa ei ole fantasiaelementtejä ja se keskittyy kahden maailmanmahdin, sankareina olevien turkkilaisten ja vastassa olevan imperiumin (Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta) väliseen voimainmittelöön. Monille sarjan valtioille ja valtakunnille on suora vastine keskiajan valtakunnista ja miljöö on ylipäätään karkeasti keskiajan lopulta. Juoni on pitkään kehittyvä ja monitahoinen, joten sitä ei kannata tässä referoida. Turkki vastaan imperiumi niin politiikassa kuin sen jatkeessa, siinä se!

Sankarina sarjassa on Mahmut-Pasha, nuori turkkilainen upseeri, joka tekee parhaansa Turkin eteen. Ystävineen tämä yrittää sarjan alussa pistää parhaansa mukaan kapuloita imperiumin rattaisiin ja kerätä liittolaisia Turkille. Ylipäätään sarjan henkilökaarti on hyvin suuri, suorastaan hukuttavan runsas.

Shoukoku no Altair keskittyy monissa kohdin Driftersin ja Gaten tavoin sodankäynnin edellytysten, resurssien ja liittolaisten, haalimiseen. Varsinaiset taistelut ovat välistä hyvin uskottavia ja toimivia, toisinaan jotkin kamppailut ovat vähintään epäuskottavia.

Girls und Panzer!

Girls und Panzer -mangan ja animen ideana on järjestelmä, jossa panssarisodankäynti on kukkien asettelun ja lentopallon ohella yksi olennainen koulujen harrastettava aine,  "sensha-dō" (戦車道, eli "tankin tie") jonka mestaruuksia ja otteluita seurataan kieli pitkänä kotiyleisössä. Ai niin, ja sarjan koulut toimivat valtavissa lentotukialuksissa.

Alkuperäisen sarjan sankari on Ōarain kouluun siirtynyt Miho Nishizumi, erittäin pätevä mutta aikaisemmassa panssarien välisessä ottelussa traumatisoitunut tyttö, joka päätyy komentamaan Panzer IV -vaunua ja koko koulun panssariarmadaa Ōarain otettua tankit uudelleen kouluohjelmaansa. Sittemmin sarjasta on kehittynyt useita spin-off mangoja ja anime-elokuvakin.

Juuri anime-elokuva Girls und Panzer der Film (2015) on herättänyt huomiota Suomessa, sillä siinä esiintyy surullisenkuuluisa BT-42, oudon menestyksekkäästi. Suomalaisten tankkeja miehittävät naisittavat naiset on nimetty miesten mukaan: BT-42:n komentaja on Mika, kuski Mikko ja lataaja/ampuja Aki.

"No, Keizoku High School might be lacking in structure, but that´s not for the practice match. They've always had tansk from various countries in their team.

This time their soviet T-34/76, T-38/85, and T-26 as well as their German Stug III Ausf.G and Panzer III Ausf. J, make up the center alongside Finnish BT-42 assault gun.

But what's more frightening than the tanks is Keizoku's crew inside"

Natsumi kuvaa Keizoku-koulua (Jatkosota-koulu)

Sarja kuulostaa oudolta mutta on todella viihdyttävä. Nuoret tytöt kertaavat millimetrin tarkkuudella sarjassa esiintyvien panssarivaunujen panssaroinnin ja tykkien ominaisuuksia. Varsinaisesta väkivallasta ei sarjan yhteydessä kannata puhua: tappavan osuman saaneesta tankista ponnahtaa valkoinen lippu ja sitä ei voi enää käyttää tankkimatsissa. Sarjassa panssarisota on herrasmies  hyvin kasvatettujen naisten laji.

Sarjan lukemattomiin erikoisuuksiin kuuluu alkuperäisen Ōarain koulun panssareihin kuuluva historian lukijoiden muodostama Virtahepo-joukkue, jonka Sturmgeschütz III Ausf. F. komentaja Riko Matsumoto pukeutuu saksalaisunivormuun ja haluaa itsestään käytettävän lempinimeä Rommel (muut vaunun jäsenet ovat Ceasar, Saemonza ja Oryō). Melkein avausjaksossa hän kehottaa tiiminsä jäseniä kunnioittamaan Stugia, koska "se pysäytti neuvostopanssarit talvisodassa". Joko englanninkielisessä käännöksessä on virhe tai käsikirjoittaja ei ole tehnyt kotiläksyjään!

Joka tapauksessa vinksahtanut ja hauska, pakoitellen jännittäväkin sarja. Pari spin-offia tosin muistuttaa enemmän Youtsuba&! -sarjaa ja Azumanga Daiohia.

Vinland Saga

Hyvin erikoisesti kulkeva, 1000-luvulle sijoittuva Vinland Saga kertoo viikinkiajan nuoresta pojasta Thorfinnista ja hänen seikkailuistaan Skandinaviassa ja Britteinsaarilla. Mukana on niin oikeita kuin myyttisiä viikinkihallitsijoita ja -sankareita. Esinemaailmaan ja ympäristöön on selvästi perehdytty: maailma on uskottava ja vilahtaapa parissa kuvassa aito Ulfberth-miekkakin!

Varsinaisia taisteluita kuvataan karskisti ja inhorealistisesti – mutta realistisesti. Viikinkien orjien asema on vaihteleva eikä suinkaan kaunisteltu. Kyseessä on siis melkoisen hyvin tehty paketti viikinkiajasta, etenkin Tanskasta Knut Suuren aikana. Taisteluissa ovat edustettuina niin kaksintaistelut kuin ammattiarmeijoiden kamppailut. Jomsvikingien ottelu talonpoikaisjoukkoja vastaan on karuttomasti esitetty: pelloltaan temmatulla talonpojalla keihäineen ei juurikaan ole mahdollisuuksia ammattisotilasta vastaan.

Varsinainen tarinan kaari ei kuitenkaan rakennu sodan vaan isänsä väkivaltaisesta kuolemasta traumatisoituneen ja kostonhimon vallanneen Thorfinnin elämän ympärille. Hänen ympärillään tapahtuu kyynisten ja laskelmoivien viikinkiruhtinaiden poliittinen peli ja siihen innolla osaa ottavien viikinkisotureiden elämä ja kuolema. Sarjan sanoma kääntyy pikku hiljaa pasifistiseksi, mikä saattaa olla viikinkitoimintaa odottaville tylsistyttävää, mutta juuri kaidalle polulle kääntyminen tekeekin Thorfinnin elämästä entistä hankalampaa.

Sarjan nimi on viittaus viikinkisaagaan, joka kertoo Amerikkaan päätyneistä skandinaaveista. Yksi sarjan päähenkilöitä onkin Thorfinnin ohella Leif Eriksson, jonka päässä sarjan alussa heiluva sulkapäähine tosin lienee anakronismi.

Vinland Sagaa on saatavana Omnibuseina ainakin Fantasiepeleistä.

*Teksti päivitetty 15.9.2017. Kuvalinkit lakkasivat toimimasta, joten poistin ne.

"Vaiettuja" aiheita sotahistoriassa

En ole varma onko syyllinen media, tutkijat vai molempien yhteistyö, mutta viime vuosina on tullut tolkuttomasti tutkimusta aiheista, joita mainostetaan "tutkimattomina", "uusina avauksina" tai "vaiettuina". Itse väitän provosoivasti, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ainut todella uusi tutkimus on ollut Ville Kivimäen mestarillinen Murtuneet mielet. Melkein kaikki muu on vanhan kertausta. Tätä peitellään usein jättämällä lähdeviitteet pois (Lue: kirja on siis "populaaristi suunnattu ja kirjoitettu"). Onnekkaassa tapauksessa teoksesta löytyy sentään lähdeluettelo.

Tähän keskustelunavaukseen herätti Areenassa oleva sotahistoriallinen dokumentti Korpisodan suurvoitto, joka kertoo Ilomantsin taisteluista jatkosodan lopulla. Tästä kerrotaan lyhyesti:

Elokuussa 1944 käytiin ankara mottitaistelu Ilomantsissa. Tämä pitkään vaiettu viimeinen torjuntavoitto saatiin vain kuukautta ennen aselepoa.

Kun tutkin Ilomantsissa taistelleiden lietolaisten vaiheita, oli minusta todella helppoa löytää tietoja tästä taistelusta. Tietääkseni tästä  taistelusta ei ole suinkaan vaiettu ja esimerkiksi jo Kansa Taisteli -lehden varhaisista numeroista löytyy juttuja aiheesta. Esimerkiksi numerossa 1/1961 on Uudenmaan Ratsurymentin vaiheista kirjoitus. Myös Rukajärven suunnan tutkijat ovat keränneet asiasta runsaasti aineistoa.

Tuoreenpana on Jalkaväkirykmentti 1:n vaiheita kertaava uutuusteos Yksi rykmentti, sata tarinaa on YLE:n (uutisen otsikko kuuluu "Yli 30 veteraania avaa viimein suunsa jatkosodan verilöylystä: Pakokauhua, seonneita päälliköitä eikä tietoakaan organisoidusta puolustuksesta") ja parin muun median mukaan vallan uusia näkökulmia tuova ja ihmeellinen teos. Sinänsä en usko itse teoksessa olevan mitään vikaa, päin vastoin, olen vasta selaillut sitä kirjakaupassa mutta se vaikuttaa pätevältä ja hyvin tehdyltä kirjalta. Pointtini on, että nyky-Suomessa median edustaja saa melkein sota-aiheesta kuin sota-aiheesta "vaietun, tukahdutetun, salatun" jne.

JR 1:n historiikki mainitsee epäpätevät esimiehet. Varsinkaan tässä ei ole mitään uutta. Jo Wolf Halsti haukkui muistelmissaan asemasodan aikana esimiehiksi rintamatehtäviin nostettuja "epäpäteviä, liian vanhoja tai juoppoja" upseereja. Suurhyökkäyksen edetessä Kannaksella 1944 valtaosa näistä sai potkun perseeseen (jos ei ollut saanut sankarikuolemaa) ja tilalle nostettiin tai siirrettiin pätevä upseeri muualta.

Valkeasaaren ja Kuuterselän huonosti linnoitettuja ja nopeasti murtuneita kohteita on puitu sotahistoriassa jo vuodesta 1944. Syyttelyä ja puolustelua on riittänyt, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että Armeijakunnan komentajana Taavetti "Pappa" Laatikainen kantaa asiasta raskaimman vastuun. Suurhyökkäyksen alettua hän pakeni vuorokaudeksi saunaan puhelinyhteyksien ulottumattomiin. Laatikainen osasi koota ja johtaa hyvää esikuntaa sekä delegoida tehtäviä. Tämä delegointi oli tärkeää ja myös onnistunutta hänen roolissaan. Esimerkiksi divisioonankomentaja Einar Vihma halusi olla jatkuvasti etulinjassa vuonna 1941 ja johtaa henkilökohtaisesti joukkueen kokoisia osastoja. Tämä osoittaa henkilökohtaista urheutta, kyllä, mutta kun 30 miehen sijaan Vihman olisi pitänyt johtaa 12000:ta. Laatikaisen ongelmaksi koitui "sutjakan seuramiehen" rooli, jossa oltiin kaikkien edessä hyviä tyyppejä mutta paineen alla syylliset etsittiin muualta: kaikki Armeijakunnan divisioonien ja prikaatien komentajat saivat kenkää. Ylös annettiin asemasodan aikana jatkuvasti liian hyvä kuva linnoitustöiden etenemisestä eikä linnoitustöitä koordinoitu: reserviin etulinjasta siirretty divisioona rakensi omat rakennelmat eikä jatkanut vanhoja. Työvoimaa meni hukkaan ja naamioinnin kanssa vähintään hutiloitiin. Viime kädessä Kannaksen kohtaloksi koitui se, että Puna-armeijan ylivoima oli liian yksinkertaisesti suuri. Mikään yksittäinen puolustuslinja ei pysty kestämään sellaista. Ainoa keino suurhyökkäyksen lyömiseksi oli sen lyöminen syvyydessä. Tämä merkitsi maa-alan luovuttamista ja omien joukkojen vetämistä taaemmaksi taistelukuntoisina, vihollisille samalla tappioita tuottaen. Kalustotappiot, kaatuneet ja haavoittuneet, väsymys, viestiyhteyksien heikkeneminen ja muut tekijät kuluttivat suurhyökkäyksen voimat. Karjalankannaksesta ei tullut samanlaista katastrofia Suomen armeijalle kuin Saksalle oli sen Keskisen ja Eteläisen armeijan tuhoutuminen valtavissa suurhyökkäyksissä 1942–1943. Neuvostoliittolaiset eivät onnistuneet tuhoamaan edes kokonaista komppanian suuruista osastoa kokonaisuudessaan kesäkuussa 1944. Vasta Tali-Ihantalassa kokonainen komppania saattoi olla poistunut suomalaisten riveistä haavoittuneina (pääasiassa), kaatuneina ja kadonneina.

Sotavankien teloituksissa ei ole mitään uutta. Itsekin löysin Viestipataljoona 33:n historiikkiin maininnan haavoittuneesta venäläisestä, jonka viestimiehet ampuivat Petroskoin edustalla suolle Itä-Karjalassa syksyllä 1941. Tuntematon Sotilaskin kuvaa alikersantti Lehdon sotavangin ampumisen (ei löydy Edvin Laineen filmatisoinnista, Mollbergin versiosta löytyy). Sotavankien laittomista teloituksista on myös kunnon tietokirja, Antti Kujalan kattava teos Vankisurmat (2008). Pitää muistaa myös Lars Westerlundin perusteellinen Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikaisen kuolleisuus Suomessa (2009). Vaiettua tuntuu olevan se, että sotavankien laittomat teloituksen käsiteltiin jatkosodan jälkeen Valvontakomission (siis Neuvostoliiton) vaatimuksesta tarkkaan eri oikeusasteissa. Ilmiantoja tuli suorastaan liiankin kanssa, monissa tapauksissa juridista näyttöä surmista ei ollut. Tuomioita tietysti tuli, tunnetuimpana kenraaliluutnantti Lennart Oesch.

Muuallakin on kerrassaan uusia ja ihmeellisiä avauksia. Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuoden kirjoittaja, kiinnitti huomiota siihen, miten kymmenisen vuotta käytössä ollut Työväenmuseo Werstaan Punaisten muistomerkkejä listaavan palvelimen julkisivun päivitys uutisoitiin kertomalla, että "viimeinkin" ja "nyt" nämä ovat saatavilla. Itsekin olen käyttänyt palvelinta jo vuosia tietojen etsimiseen vuoden 1918 tapahtumista.

Sotahistorian hyvin tuntevalle kansalle (YLEn uutinen tämäkin) muisti on ihmeen lyhyt. Jos aiheesta ei ole tehty tutkimusta kolmeen vuoteen, tuntuu että aiheen tutkiminen on uusi avaus. Valtaosa nykyään kiinnostavista aiheista tutkittiin jo melko hyvin 1980-luvulla. Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa (2008) on ilmeisesti tarkoituksella unohdettu, että natsiaiheella päästäisiin repostelemaan oikein kunnolla.

Ylipäätään vaikuttaa siltä, että kaikkinainen yleissivistys sota-ajasta on kadonnut historioitsijoiden ja muiden alan tutkijoiden keskuudesta tyystin. Mainio esimerkki on saksalaisten ja suomalaisten sodan ajan suhteita Lapissa käsittelevän museonäyttelyn Wir waren Freunde - Olimme ystäviä tuotteet: jostain syystä rovaniemeläiset eivät ilahtuneet tuotesarjaan kuuluvista tulitikkuaskeista. Näyttelyn tuotteista taisi sentään puuttua saksalaiset saippuapalat.

Kuva: YLE.fi

Nykytutkimuksissa korostuu Tuntemattoman sotilaan arvioista tuttu "sammakkoperspektiivi". Kartoitin kerran tavallisen sotamiehen tuntoja kuvaavaa kirjallisuutta ja näitä löytyy jo vuodelta 1940. Erho Kaarlon Summa sotamiehen silmin on todella sotamiehen käsialaa. Kollaa kestää kuvaa – kuten Ville Kivimäkikin huomasi – etulinjassa riekaleiksi revittyjä hermoja hyvin avoimesti. Historian kirjoihin pääseminen vaatii sivuhuomiona myös ajoitusta. Vilho Kankareen Mennään kun käsketään. Nuorten miesten jatkosota ilmestyi 2011 mutta käsikirjoitus valmistui jo 1947 – Tuntematon ilmestyi 1954. Kankareen käsikirjoitus oli hyvin samankaltainen kuin Linnan, ja sitä moitittiin samoista asioista kuin Tuntematontakin.

Salaisuuksilla saadaan myytyä kirjoja. Tai "salaisuuksilla" Minulle on aina ollut itsestään selvää, että talvisodassa suomalaiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa ja hävittivät rakennuksia vihollisen etenemisen tieltä. Asiasta löytyy kuvauksia useista talvisotaa käsittelevistä kirjoista, usein polttajana oli talon isäntä itse. Ilmeisesti tämäkin on suuren luokan uutinen (HS 6.12.2015):

Papan pöytälaatikosta löytyi kirjoitus, josta paljastui synkkä salaisuus talvisodan lopulta - Toimittaja Ninni Lehtniemen pappa oli vaiennut koko elämänsä siitä, että hän joutui polttamaan kotiseutunsa taloja.

Hunajamarinoitu Marski sentään! Ei mitään uutta, ei mitään salaista, ei mitään salaisuutta. Ainoa suuri paljastus on se, miten tietämättömiä ihmiset ovat. Ilmeisesti kirjastojenkin olemassaolo on melkoinen mysteeri. Vinkiksi tutkijoille: kirjastoissa on hyllyjä muullekin kuin kaunokirjallisuudelle.

Yksi esimerkki "avauksesta" on Satu Näreen Sota ja seksi. Sotaa ja seksiä on käsitelty muun muassa klassikossa Kun kansa eli kortilla (luku "Moraalikin pulassa", s. 269–306) ja Näreen esimerkeistä monet on jo julkaistu Sotasavotta. Korsuelämää 1939–1944 teoksessa. Helsingin Sanomat (ks. Sota-aikana seksi oli ihmistoivon rakentamista – sankarihautajaiset puhkesivat orgioiksi HS 21.11.2016) siteerasi tarinaa Piippu-Nokelaisesta, joka omien sanojensa mukaan naiskenteli lottien kanssa useaan otteeseen. Yksi näistä lottien iskemisistä tapahtui talvisodan aikaan etulinjassa,. HS kertoo että "tarina on todennäköisesti keksitty, toisin kuin Sotkamon sotaorgiat". Mainitsematta jäi, että Piippu-Nokelaista pidettiin ylipäätään suurvalehtelijana. Itse asiassa SKS:lle kertonut mainitsee, ettei Nokelainen paperien perusteella nostomiehenä edes osallistunut talvisotaan. Tarina todetaan siis valheeksi jo muistelijan omissa teksteissä.

Huvittava juttu on muuten HS:n kuvitukseksi alkuun valitsema SA-kuva (joita siis saa käyttää ilmaiseksi). Ilmeisesti sillä yritetään vihjata, että vappua juhlistavat seuraavat jotakin "rietasta esitystä".

HS:n kuvateksti kuuluu "Suomalainen sotilas ja kaksi naista seurasivat viihde-esitystä Karhumäessä vappupäivänä 1942. Tämän jutun kuvitus koostuu Puolustusvoimien kuva-arkiston SA-kuvista, jotka otettiin talvi-, jatko- ja Lapin sodassa. (KUVA: Luutnantti Tapio Piha)". Alkuperäinen SA-kuva: "Nämä tytöt kuuluvat ohjelman suorittajiin, mutta seuraavat siitä huolimatta innokkaasti klovnin esitystä. Karhumäki 1942.05.01"  SA-kuva.fi

Nimittäin tätä esitystähän kuvassa olevat seuraavat:

Klovni esiintyy Karhumäen teatterilla vappuna 1942. Kuva: SA-kuva.fi