Far Cry 2

Olen sitä sukupolvea pelaajia, joille Command & Conquer: Red Alert oli maailman suurin ja jännittävin ihme. Eihän siinä pohjimmiltaan hienoja välianimaatioita lukuun ottamatta ollut suuria ihmeitä: liittoutuneet voittavat jos on vettä ja saa rakennettua risteilijöitä, Neuvostoliitto jos saa rakennettua "lisää mammuttitankkeja".

Sodan mallintaminen peleissä on vaikeaa. Steel Panthersit ja muut vuorotoimintopohjaiset lienevät niitä parhaimpia, koska tekoäly voi keskittää itsensä kokonaan joukkojen siirtoihin ja strategian suunnitteluun: reaaliaikaisissa strategioissa tekoäly voi koota suurenkin armeijan mutta lähettää sen pelaajaa vastaan jonona, ei leveänä rintamana. Shogun: Total War oli tähän virkistävä poikkeus, siinä oli aidosti älykäs tekoäly joka osasi jallittaa pelaajaa 6–0, mutta ensimmäisen pelin jälkeen tekoäly taantui pelisarjassa idiootiksi. Edelleen naurattaa Medieval Total Warin suunnaton taistelu mongoleja vastaan, jossa nämä tuhosivat kaikki kaupunkini muurit piiritysaseilla mutta tekoälyn bugin vuoksi joukot eivät hyökänneet. Koska arvelin, että tekoäly reagoisi kaikkiin liikkeisiini en liikuttanut ainuttakaan yksikköä ja vartin odottelun jälkeen aika päättyi ja peli katsoi minun voittaneen taistelun.

Entä jos haluaa yhtenä sotilaana kentälle? FSP:n (First Person Shooter) moottoreilla on käyty läpi itärintamat, länsirintamat, Italia, Afrikka ja I ja II maailmansota. Yleensä lopputuloksena on täysin veretön saksalaislahtaussimulaattori, jossa ei ole otettu suuria loikkia Wolfenstein 3D:stä. Nykygenre seuraa Medal of Honoria, jossa parasta oli maihinnousu Omaha Beachilla. Jos toimintaa ei ole skriptattu etukäteen, on lopputulos yleensä tasapaksua pullaa jossa lähinnä vertailee eri aseiden tehoa ja odottaa välianimaatioita.

Far Cry 2

Far Cry 2 on erikoisen peliperheen (josta olen pelannut läpi osat 1–3) paras ja hienoin edustaja. Sinänsä monella tavalla oivaltavan ja hienon ykkösen pilasivat typerät mutantit ja kolmonen puutui puolivälin jälkeen. Tämä on pelisarjan osa, josta pelaajat ovat jostain syystä valittaneet ehkä eniten, mutta mielestäni juuri niistä elementeistä jotka tekevät sen realistiseksi sotapeliksi.

Pelaaja on palkkasoturi, joka on päätynyt räjähtämispisteessä olevaan tuntemattomaan Afrikan maahan. Peliin saa tunnelmaa, jos sitä ennen katsoo hienon elokuvan Lord of War. Tässäkin nimittäin jahdataan asekauppiasta, Shakaalia eli Jackalia. Heti pelin alussa pelaaja kohtaa tämän sangen mystisen hahmon saatuaan malariakohtauksen ja täristessään hotellissa.

Pelin alussa pelaajan on alettava tehdä mainetta, hankittava malarialääkettä ja koetettava saada parempia aseita. Vastustajana olevat U.F.L.L.:n ja APR:n (pelin aikana ei ovelasti selviä tarkalleen, että mistä hitosta muusta paitsi vallasta nuo kaksi akronyymiä kamppailevat) palkkasotilaat nimittäin pudottavat romuja aseita, jotka jumittavat. Pelaaja voi ostaa tehtävistä palkaksi saamillaan raakatimanteilla asekauppiaalta varastoon tuliteriä aseita, mutta nekin kuluvat käytössä.

APR:n komentajia.

U.F.L.L.:n propagandajuliste.

Juuri aseissa Far Cry 2 loistaa. Hyvät peruselementit eli vain muutama mukana kulkeva ase, sangen maltillinen mukana kulkeva ammusmäärä, lataaminen ja lataushäiriöt ovat vain yksi elementti. Shakaali ja muut asekauppiaat ovat kuljettaneet pelin tuntemattomaan Afrikan maahan valtavan määrän kirjavaa aseistusta, joka on toiminnaltaan uskottavaa. Niiden alkuperä selviää suorittamalla toimittaja Reuben Oluwagembin antamaa sivutehtävää, jossa kerätään tämän Shakaalin kanssa tekemien haastatteluiden nauhat. Valitettavan bugin vuoksi uusissa versioissa nauhat hyytyvät numero 7:n jälkeen, mutta ne voi käydä kuuntelemassa Far Cry Wikipediasta. Esimerkiksi tämä, nauha numero 3 on ajankohtaisuutensakin vuoksi pelottava:

"Where do you get the weapons?"

It's a romantic notion that they all came out of the Soviet Union after the collapse, that was a win fall back in '89, maybe from '91...but that's all over. I move weapons, I profit from circulation; you get a ceasefire in Liberia, both sides disarmed, you think they slide two thousand tons of guns? No. They sell them to me. I resell them where ever the next war is starting.

"Those are Soviet Guns from 1999?"

Hm...well that's about half. The rest mostly come from old European armies. After they abandon their colonies in the '60s and '70s, you know, French guns, Dutch, Belgian...

"So some of these guns are very old? They have been sold, bought, and sold repeatedly?"

*laughs* They aren't bio-degradable. Only the dead are bio-degradable.

Pelaaja oppii nopeasti, että aseista parhaita ovat neuvostoliittolaiset: Dragunov, Kalashnikov ja PKM. Pelin lopussa saa länsimaisten asefirmojen valmistamia aseita, mutta nämä eivät yksinkertaisesti ole yhtä kenttäkelpoisia kuin itävastineensa. Juuri tämä tärkeä elementti rikottiin Far Cry 3:ssa. Sen mukana kulkevassa "ensyklopediassa" mainitaan, että pelialueen Kalashnikovit ja muut itäaseet ovat "halpoja kiinalaisia kopioita" ja pelattavuudessa suositaan länsimaisia aseita.

Onkin huomionarvoista, että asefirmat lobbaavat ankarasti pelifirmoille: jos niiden virtuaaliversio aseesta on mukana pelissä, on todennäköistä että pelaaja ostaessaan oikean aseen hankkii samanlaisen, etenkin jos saa virtuaaliversiosta "hyviä kokemuksia". Far Cry 2:ssa tätä "kompromissia" ei ole tehty. Kalashnikov ei juurikaan jumita ja puoliautomaatti-Dragunov hakkaa tarkka-ammunnassa länsimaisen komposiittimuoveista kasatun pikkuserkkunsa.

Harvinaisen hyvä sihti taistelutilanteen aikana. Tätä tilannetta kestää vain 1/4 sekunnin ajan.

Taistelut hoituvat mallikelpoisesti eli pelaajan kannalta hankalasti. Pelitilannetta, jossa voi rauhassa ampua tarkka-ammunnalla kokonaisen joukkueen vihollisia ei juuri synny. Ensimmäisen laukauksen jälkeen on sekunnin kahden paniikki, ja sitten viholliset maastoutuvat ja käyttävät taitavasti suojaa hyväkseen. Vihollinen käyttää myös "spray and pray" tulitusta, jossa pelaaja oppii nopeasti vaihtamaan tuliasemaa kun lyijyä lentää ikävän lähelle. Taistelun realistisuutta lisää se, että energian pudotessa viimeiselle tasolleen on pelaajan tehtävä kenttäkirurgiaa itselleen: tämä tarkoittaa karmivimmillaan luodin kiskomista omasta lihasta hampaillaan tai Rambosta tuttua kalterointia. Jos energia tippuu nollaan, tulee pelastava enkeli: kerran taistelun aikana voi saada avukseen "buddyn", toisen palkkasoturin joka kiskoo pelaajan ylös, antaa tälle pikaista kenttäpaikkausta ja antaa tulitukea sen aikaa, että pelaaja saa hoidettua itsensä kuntoon. Sen jälkeen on käytävä turvatalossa tai saatettava tehtävä loppuun, että buddy olisi uudestaan pelastusvalmiudessa.

Pelissä hyödynnetään myös ilahduttavan hyvin tulielementtiä, jota jo Sun Tzu korosti. Kuivalla savannilla polttopulloilla pystyy estämään tehokkaasti vihollisen koukkaukset sytyttämällä yhden suunnan ruohokentän tuleen tai huuhtomaan nämä esille piilopaikoista tuulen suuntaan (!!!) etenevää liekkimerta käyttäen. Kännykällä räjäytettävillä IED:llä pystyy hallitsemaan taistelukenttää yksinäänkin tehokkaasti. Koska viholliset haavoittuvat ja nämä pyrkivät pelastamaan omansa, voi käyttää tarkka-ampujien julminta ja tehokkainta taktiikkaa: haavoita yhtä avoimella paikalla jalkaan ja jää vaanimaan liikuntakyvyttömän vihollisen pelastajia.

Sotapeliksi Far Cry 2 on sangen veretön ja toisinaan elementit saattavat käyttäytyä vähintään kummallisesti.

Far Cry "kolomosesta" poistettiin kakkosen malariakohtaukset. Niiden liittäminen kolmoseenkin olisi tietysti ollut vanhan tempun toistoa, mutta tilalle tuodut huumehouruiset kohtaukset eivät olleet varsinainen pelillinen parannus. Kakkosessa lääkkeet tuovat peliin humanitaarisen ulottuvuuden: siviilit. Pelaaja voi auttaa vastarintaliikettä kuljettamalla turvataloihin matkustusasiakirjoja ja passeja saaden vastineeksi palveluksesta kipeästi kaipaamiaan malarialääkkeitä. Juuri tämä elementti tuo peliin uskomatonta syvyyttä: sodan keskellä siviilit ovat valmiita luopumaan elintärkeistä lääkkeistäänkin päästäkseen sodalta turvaan. Malariakohtaukset ovat siis muutakin kuin satunnainen pelielementti - ne kantavat tarinaa.

Siviilit luopuvat viimeisistä lääkkeistäänkin päästäkseen turvaan sodalta.

Toinen Far Cry 2:n jurnuttamisen aihe ovat jatkuvat taistelut ja pitkä matka tehtävän kohteelle. Koska palkkasoturimme tehtävät ovat salaisia, eivät taistelevien puolueiden johtajat voi kertoa edes omilleen pelaajan liikkumisesta. Tämä tekee sodasta kirjaimellisesti sodan kaikkia vastaan. Monet valittivat sitä, että joutuvat 1–5 tulitaisteluun ennen perillepääsyä, mutta mielestäni tämä on hyvä oivallus. Teitä pitkin pääsee vikkelään autolla, mutta hintana on törmääminen partioihin ja tiesulkuihin. Juuri tämä tekee pelistä todella realistisen: oikeastikaan ei voi olettaa pääsevänsä etenemään rintamalla kilometrikaupalla kohteelle törmäämättä viholliseen. Erilaiset pienet tukikohdat ja tiesulut sekä näiden välejä partioivat teknikaalit ovat mitä hienoin lisä. Eiväthän kaukopartiotkaan marssineet tuosta vaan kohteilleen vaan joutuivat kissa ja hiiri -leikkiin – tai pikemminkin välttämään siihen joutumista. Pelaajan on suunniteltava reittinsä ja myös täydennyspaikat, ennen kuin pääsee tehtävään käsiksi.

Pelissä on toki omat ongelmansa. Toisinaan tekoäly suuntaa joukkonsa joko liian tehokkaasti ollakseen uskottava tai liian typerästi ollakseen tekoäly, mutta tämä on satunnaista. Vaikeammilla vaikeusasteilla ainoastaan "headshot" kiikarikiväärillä tai valtava räjähdys surmaa vihollisen välittömästi. Suuri osa aseista muuttuukin hernepyssyiksi joilla on ammuttava riittävän monta kertaa, ei riittävän tarkkaan. Kiehtovan nauhanetsintätehtävän buin mainitsinkin jo, ja toisinaan pelissä etsittävien raakatimanttisalkkujen löytämiseksi on turvauduttava yli kaiken inhoamaani tasoloikkimiseen.

Hienona pelillisenä oivalluksena klassinen suuri pomotaistelu puuttuu. Ykkösessä tämä oli kliseinen ja kolmosessa peli hyytyykin puoliväliin ensimmäisen pomotaistelun jälkeen. Far Cry 2 kertoo pikemminkin hienosti käsikirjoitetun sotatarinan kuin tarjoaa puuduttavan sankariseikkailun. Tehtävät ja tuhottavat kohteetkin ovat pelissä vähintään kohtuullisesti taustoitettuja (paitsi linkkitorneista saatavissa salamurhatehtävissä). Yhtenä tehtävänä on esimerkiksi tuhota tankillinen anestesteettista ainetta, jotta vastustajan haavoittuneiden selviytyminen kirurgiasta huononisi.

Summa Summarum: Far Cry 2 on FPS:n aatelia ja sotapelinä niitä realistisimpia ja moniulotteisimpia. Jos terroristien, Wermachtin ja SS:n putkijuoksulahtauspelit kyllästyttävät, suosittelen tätä kohta kymmenen vuotta vanhaa peliä.

Lopuksi nauha viisi, "the why of it":

"Why Africa? People need weapons all over the world. Why here? Why my home?" 

Everybody's place is some home, pal, but it doesn't stop people from going to war. I don't start wars, I didn't start this one; it seems like it's your fellow Africans want each other dead. Besides, why should I give a shit about your home? Why should anyone? You want me to go somewhere else...so that it's someone's home that you don't give a shit about? 

"What if it was your home?" 

War is my home.

Karjalan Viesti 28.2.1943

26. ja 27.2. ei jostain syystä julkaistu Karjalan Viestiä. Tässä kuitenkin tämänpäiväinen.

Karjalan Viesti 75 vuotta sitten eli 28.2.1943:

Karjalan Viesti 26.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 26.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 26.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 26.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: Kenraaliemme jääkäriperinteet (sivu 2)

Itsenäisen Suomen armeija syntyi kohtalokkaana keväänä 1918. Kansan vapaudentahto oli sen sisäinen voima. Mutta todelliseksi valtatekijäksi se kehittyi koulutettujen ja sodassa koeteltujen johtajiena ansiosta. Meillä oli silloin vanhoja upseereita, ensimmäisenä heidän joukossaan kenraali Mannerheim, muodostumassa olevan armeijamme ylipäällikkö ja hänen rinnallaan m. m. nykyiset kenraalit Nenonen, Wetzer ja Wilkama. Ratkaisevasti upseeristomme täydennettiin niillä nuorilla miehillä, jotka ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina olivat hakeutuneet Saksaan, saaneet sotilaskoulutuksen Lockstedtin leirillä, järjestäytyneet erilliseksi jääkäripataljoonaksi ja osallistuneet sotatoimiin Saksan itärintamalla Venäjää vastaan vuosina 1916–1917. Nämä Suomen vapauden esitaistelijat, jääkärit, palasivat kotimaahansa 1918. Pääjoukko saapui höyrylaiva Arcturuksella Vaasaan helmikuun 25. päivänä, ja seuraavana päivänä kenraali Mannerheim tarkasti joukon Vaasan torilla. 

Tätä kohtausta voidaan pitää uuden armeijamme syntymähetkenä. Mannerheim puhui jääkäreille isänmaan puolesta: 

Isänmaa tervehtii teissä parhaita poikiaan. Suomen muodostumassa oleva nuori armeija näkee teissä opettajansa ja tulevat johtajansa. Teitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä: armeijan luominen, joka pystyy tekemään Suomen vapaaksi, suureksi ja mahtavaksi. Olkaa tervetulleet joukkoomme! Eläköön jääkärit!

Jääkärien osuus Suomen ensimmäiseen vapaustaisteluun oli jo sellaisenaan arvaamattoman suuri. Mutta vasta nyt, 25 vuotta myöhemmin, puolustaessamme pitkässä sodassa uudelleen uhattua itsenäisyyttämme, tajuamme selvästi, mitä alkuaan niin seikkailukas ja tarumainen jääkäriliike merkitsi. Se antoi armeijallemme vankan pohjan ja määrätietoisen rakenteen. Nykyhetken näkökulmalta on mielenkiintoista silmäillä niiden jääkärien luetteloa, jotka helmikuun 12 päivänä 1918, kaksi päivää ennen pääjoukon lähtöä Libausta, ylennettiin upseereiksi ja astuivat Suomen armeijan palvelukseen. Jo tämä silmäys ilmaisee selvästi ja vakuuttavasti jääkäriliikkeen historiallista merkitystä. Kuluneina 25 vuotena Jääkäripataljoona 27:stä on tullut puolustusvoimiemme runko. Tällä hetkellä sotilaallinen johtomme on suurimmaksi osaksi entisten jääkärien käsissä.

Vuosien kuluessa kenraali kenraalin jälkeen on noussut jääkärien tuhatlukuisesta joukosta, voidaanpa sanoa, että melkein koko nykyinen jääkärinvoittoinen kenraalikuntamme, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, matkusti Arcturuksella Libausta Vaasaan helmikuussa 1918. Siinä oli Erik A. Heinrichs, ensimmöinen ja toistaiseksi ainoa jääkäri joka (3.10.1941) on ylennety täydeksi kenraaliksi. Siinä oli suojeluskuntien monivuotinen ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Lauri Malmberg. Siinä olivat kenraaliluutnantit Hugo V. Österman, K. L. Oesch ja Edvard F. Hanell. Tuskin uneksi silloinen yliluutnantti Jarl Frithiof Lundqvist, että hänestä kerran oli tuleva Suomen ilmavoimien komentaja, tuskin haaveili silloinen luutnantti Väinö R. Valve, että hän ottaisi käsiinsä Suomen merivoimien ylimmän johdon, ja tuskin aavisti kapteeni Unio B. Sarlin, joka pataljoonan pioneerikomppanian mukana oli osallistunut Schmardenin hyökkäykseen heinäkuussa v. 1916, että hänestä tehtäisiin Suomen armeijan pioneerikomentaja. Kaikki nämä ovat nyttemmin kenraaliluutnantteja. Saman arvoon ovat – niinkuin Lundqvist ja Sarlin tämän sodan aikana – nousseet kapteeni Viljo Einar Tuompo, luutnantti Taavetti Laatikainen, kapteeni Leonard A. M. Grandell ja yliluutnantti Hjalmar Fridolf Siilasvuo. Ainoastaan yksi kenraaliluutnanteistamme ei ole jääkäri, nimittäin Aksel Fredrik Airo, joka Mannerheimin 75-vuotispäivän yhteydessä 1942 korotettiin kenraaliluutnantiksi. Hän on muuten Suomen nuorin kenraali, 45 vuotta täyttänyt. 

Jääkäripataljoona 27 toi mukanaan aseita Suomeen, jotka kuljetettiin höyrylaivoilla Mira, Poseidon ja Virgo. Mira ja Poseidon lähtivät Libaun satamasta jo helmikuun 11. päivänä 1918, Virgo 20. päivänä. Niitä seurasi 100 miehen vahvuinen esikomennuskunta silloisen majurin, nykyisen kenraaliluutnantin Harald Öhquistin johdolla. Aselasti käsitti seuraavat määrät: 70 000 kpl. kiväärejä, 22 840 kpl. panoksia, 16 kpl. tykkejä, 70 kpl. Konekivääreitä, 12 325 kpl. käsikranaatteja, 363 kpl. pistooleja ja 16 420 kpl. tykinammuksia sekä lisäksi 6 radioasemaa ja lentokoneen. 

Päämajassa, armeijaryhmien, armeijakuntien ja divisioonien esikunnissa ja muissa tärkeissä puolustusvoimien johtoportaissa toimii nykyään jääkärikenraalit. Tuoreimman upseerien virkaikäluettelon mukaan Suomen armeijassa on kolmattakymmentä kenraalimajuria. Ainoastaan viisi heistä ei ole jääkäriä, nimittäin V. V. Svanström ja Harry U. Alftan, molemmat tsaarinvallan aikuisia upseereita ja A. O. Pajari, K. A. Tapola ja N. V. Hersalo, jotka ovat saaneet upseeri- (juttu katkeaa).

Touché!

Vanha postaukseni "Sotilasleireistä pikaisesti" Kaivettua ja kaivattua -blogissa on nostettu Oula Seitsosen väitöskirjassa näyttävästi esille

Lähde: Seitsonen, Oula. 2018. Digging Hitler´s Arctic War. Archaeologies and Heritage of the Second World War German Military presence in Finnish Lapland. Helsingin yliopisto. s. 97

viitaten kommenttiini "Helsinkiläiset tutkivat joitakin vuosia sitten sotavankileiriä pohjoisessa ja hämmästyivät kun eivät löytäneet jäännöksiä vankien elämästä. Sanoisin, että sotavankien materiaalisen kulttuurin tutkiminen arkeologisin kaivauksin on oikeastaan yhtä mielekästä kuin muotivaatteiden tutkiminen nudistirannalla."

In many cases, there has been no other evidence of PoWs besides the material remains in the rubbish pits and dumps, especially at the wilderness sites, due to the complete lack of archival or memory material related to those places.

Hyvin lyhyt luku kertoo, että monilla paikoilla vangeista kielivät mm. kumista tai puusta improvisoidut kengänpohjat. Lisäksi tässä yhteydessä käydään läpi parin alumiinisen esineen vaiheita, joista löytyi venäjänkielistä kirjoitusta. Tulkinnat niistä menevät hyvin pitkälle, mutta ovat uskottavia ja erilaisia – hyviä – vaihtoehtoja pyöritellään. Juttuni vastaavanlaisesta Tali-Ihantalasta löytyneestä esineestä löytyy nyt myös Muinaistutkijan sivulta (Muinaistutkija 4/2016). Outoa on että löytyneiden esineiden kaiverruksien tulkinnasta uskottavin – esineen merkitseminen omaksi varkauden varalta – ei ole juurikaan esillä.

Taas on siis myönnettävä, että olen ollut väärässä. Tosin huomauttaisin, että löydöt ovat jokseenkin vähäisiä (kiehtovia, toki!) eikä "yksi kengänpohja sotavankileiriä tee". Oli hyvin tavallista lähettää vankileireiltä pieniä työryhmiä muuanne pieniä rakennustöitä tai muita vastaavia komennuksia varten. Työ saattoi kestää vain muutamia päiviä, mutta vankeja kuoli työmailla uupumukseen (tai kuten Karhumäessä sotapoliisit kirjoittivat sotapäiväkirjaan, "Yksi vanki heitti veivinsä").

Joitakin huomioita

Tutkijat totesivat onneksi itsekin, ettei projekti ollut onnistuneesti nimetty (Seitsonen 2018, s. 152–155). . Termit kuten "dark heritage", pimeä kulttuuriperintö, musta historia jne. arvottavat tutkittavan kohteen valmiiksi ja herättävät mielikuvia siitä, mitä tutkijat odottavat löytävänsä.

Mainitsematta jäi myös sotavankien kohtalo, eli että heidät evakuoitiin sodan jälkeen ja kuljetettiin Rauman kautta Neuvostoliittoon. Hautauksia, teloituksia ja joukkohautoja tutkimuksessa onkin "dark heritage" -teemaan nähden hyvin vähän.

Lähteet perustuvat lähes kokonaan kirjallisuuteen ja omiin haastatteluihin. Käytetyissä teoksissa  hyvin outoa on, että vaikka tutkimuksessa on käyty läpi valtava määrä leirikohteita puuttuuvat lähteistä kokonaan alan raamatut: Karin Larkin ja Randall H. McGuiren The Archaeology of Class War. The Colorado Coalfield Strike of 1913–1914 (2009) ja ennen kaikkea Huts and History: The Historical Archaeology of Military Encampment During the American Civil War (2006). Kirjallisuudesta puheen ollen, on hyvin outoa ettei Wolf Halstin teosta Lapin sodassa. JR 11 mukana Oulusta Kaaresuvantoon (1972) käytetä lähteenä, vaikka Halsti kuvaileekin siinä tyhjentyneitä vankileirejä ja vankien kohtelua (s. 254–258) sekä Lappia etusijassa hävittäneitä SS-pioneereja (s. 179–180). Voisiko kaivauksissa löytynyt mystinen alumiininpalanen tai keittoastia olla kuulunut yksittäiselle puolalaiselle tai venäläiselle SS-vapaaehtoiselle eikä vangille? Olisi myös ollut kiinnostavaa, löytyikö saksalaisten vetäytyessään häväistykseksi kaatamia kotikuusien kantoja, joihin oli usein kirjoitettu herjauksia suomalaisille.

Arkistojen käyttö väitöskirjassa on ollut olematonta: esimerkiksi harvat käytetyt T-sarjan asiakirjat on haudattu bibliografiaan, saksalaisia asiakirjoja ei ole juuri ollenkaan. Yhteysesikunta Roita ei edes mainita. Samoin tutkimuksen yhteydessä olisi voinut käydä läpi sotien jälkeen kesken varusmiespalveluksen (1944) rajajääkäreiksi värvättyjen vaiheita. Yksi näiden tehtävistä Pohjois-Suomessa oli nimittäin kerätä partioinnin yhteydessä saksalaisten jälkeensä jättämää tavaraa ja kuljettaa niitä raja-asemille.

Tosin myös mukava huomata, että (sivulla 77):

German historian Reinhard Otto has estimated that there might be more information in the German archives about the PoW camps in the Finnish front, than from any other part of the Eastern front owing to the stationary frontlines from 1941 to 1944, but these disorganized pieces of information have not been pieced together yet. At the moment, Otto and his colleagues are compiling an encyclopedia of all the known Wehrmacht PoW camps, including the sites in Lapland (Personal communication Reinhard Otto, 21.01.2017; Otto forthcoming).

Pitäisin suurena ihmeenä, jos aineistoa ei löytyisi, onhan normaali käytäntö lähettää ainakin kopiot asiakirjoista ylemmille arkistotahoille säännöllisesti. Tuhotut asiakirjat ovat tavallisesti olleet kaksoiskappaleita ja muita, joista pitäisi olla ainakin kirjelmän numero polttopöytäkirjassa. Etenkin vuosilta 1942–1943 voisi olettaa löytyvän enemmänkin materiaalia. Se voi olla hajanaista, mutta kyllä sitä on. Yleensä arkistojen tuhoaminen on johtunut kuljetuskapasiteetin puutteesta kuin varsinaisten pimeiden salaisuuksien varjelemisesta.

Reinhard Otton työ tulee helpottamaan tulevia tutkimuksia suunnattomasti. Kuka sitä nyt haaskaisi kymmeniä tuhansia euroja ja kenttätyövuosia vastatakseen kysymyksiin, joihin saisi vastauksen arkistosta.

Karjalan Viesti 25.2.1943

Tässä yksi myöhästynyt Karjalan Viesti, eli numero 25.2.1943:

Karjalan Viesti 25.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 25.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 25.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 25.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: verotukseen liittyvä pilakuva (sivu 4):

Karjalan Viesti 24.2.1943

Viikonloppuna oli kiirettä, joten lehdet myöhässä.

Tässä siis Karjalan Viesti 24.2.1943:

Karjalan Viesti 24.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 24.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 24.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 24.2.1943, sivu 4

Päivän nosto, "Taikausko" (sivu 3)

Kaikki ihmiset ovat hiukan taikauskoisia ja luottavat monenlaisiin enteisiin, uniin ja muihin tunnuskuviin. Onneatuottavat esineet, maskotit ja talismanit ovat hyvin suosittuja ja niin hyvin siviilien kuin sotilaidenkin keskuudessa, eikä maailmassa taida olla ainoatakaan lentäjää, jolla koneessaan ei olisi jonkinlaista maskottia. Urheilijat, näyttelijät ja yleensä kaikki, jotka joutuvat julkisesti esiintymäään, pitävät tiukasti kiinni määrätyistä enteistä ja ovat vakuuttuneita menestyksestään, jos vain nuo enteet niin osoittavat.

Me hymyilemme alkukantaisille kansoille ja heidän tärkeällä taikauskolleen, mutta emme muista, että itse olemme jossakin määrin taikauskon orjia. Sehän on niin syvälle juurtunut ihmisiin, että siitä on vaikeata vapautua, eikä sellaisia sielullisia ilmiöitä kuin "aavistuksia" ja "enteitä" voidakaan tyydyttävästi selittää.

Sivistyskansoista ovat eteläeurooppalaiset sekä anglosaksit, englantilaiset ja amerikkalaiset hyvin taikauskoisia, jotka uskovat kaikenlaisiin yliluonnollisiin ilmiöihin. Englannissa aivan vilisee mustia kissoja, koska niitä pidetään onnentuojina, ja onnettomuutta ne ennustavat vain silloin, jos sattuvat juoksemaan tien poikki vasemmalta oikealle. Kukkivien orapihlajain tuominen huoneeseen merkitsee kuolemantapausta talossa.¨

Etelä-Euroopassa, eritoten Italiassa, on "pahan silmän" valta laajalle levinnyt uskomus. Tämän mukaan saattaa eräillä ihmisillä olla paha silmä, joka tuottaa onnettomuutta, vaikka tällaisen silmän omistaja ei siitä itse tietäisikään eikä haluaisi kenellekään pahaa. On sattunut, että raivostunut kansanjoukko on surmannut tuollaisen pahan silmän kantajan, jotta enemmistä onnettomuuksista vältyttäisiin.

On kyllä myönnettävä, että jonkun ihmisen katse ja hänen pahansuopaiset ajatuksensa voivat toiseen vaikuttaa lamaannuttavasti, jopa onnettomuutta tuottavasti. Varmasti on jokainen sellaista kokenut, ja ehkä havainnut, että määrätyn henkilön oleskelu samassa huoneessa ikäänkuin salpaa kaiken ajatustoiminnan ja huonontaa työkykyä. Joku toinen taas saattaa läsnäolollaan vaikutta aivan päinvastaisesti, ajatus luistaa sujuvasti ja työnteko on helppoa.

Palataksemme enteisiin, niin on joka ihmisellä tässä suhteessa omat merkkinsä. Asianomainen saattaa olla mitä valistunein henkilö, joka taikauskolle ei anna mitään arvoa, mutta silti hän vuorenvankasti luottaa omiin tunnuksiinsa. Ne saattavat olla aivan vähäpätöisiä omassa ruumiissa tapahtuvia ilmiöitä, kuten vasemman silmän tai käden syyhyäminen, nenän kutiseminen jne. mutta kaikilla niillä on aikaisempiin havaintoihin perustuva enteellinen merkitys, joihin täydelleen luotetaan.

Myös numerot ja luvut esittävät taikauskossa huomattavaa osaa. Kuuluisimpia ovat 7 ja 13. Edellinen on jonkinlainen onnenluku, mikä ilmenee jo sanontatavassa "olla seitsemännessä taivaassa". Jo ammoisista ajoista on 7-luku kansojen uskomuksissa ollut tärkeänä tekijänä. Juutalaisilla on seitsenhaarainen kynttilänjalka, antiikin aikana oli seitsemän viisasta, maailman ihmeitä oli seitsemän jne. Luku 13 taas on, kuten tunnettua, onnettomuutta tuottava, mutta tietymätöntä on, mistä nuo viattomat numerot ovat niin huonon maineen saaneet. Tarinan mukaan pitäisi sen alkuna olle herran ehtoollinen ennen Jeesuksen kuolemaa, jolloin pöydässä oli 13 henkeä: Jeesus ynnä 12 opetuslasta.

Varsinkin uskonnon historiassa taikausko onkin esittänyt suurta osaa. Katolinen kirkko semminkin puhimystenpalvonnassaan on suuresti edistänyt taikauskon leviämistä ja säilyttämistä. Möihän kirkko ennen tai muuten suosi kaikenlaisia esineitä, joilla oli ihmeitätekevä vaikutus.

Tällaisessa taikakalussa uskotaan piilevän salaperäisen mahdin, jota käytetään senmukaiseen tarkoitukseen. Amuletti on taikakalu, jota käytetään suojakeinona onnettomuutta vastaan, kun taas talismi on onnetuottava esine.

Taikauskon piiriin kuuluu myös ennustustaito, joka sekin on peräisin muinaisilta ajoilta, mutta johon silti vieläkin uskotaan. Menneinä aikoina ennustettiin taivaankappaleiden liikkeestä, ilmasta tai tuulesta. Myös muustakin luonnosta, kuten puiden suhinasta, lintujen lennosta, ja uhrieläinten sisälmyksistä on ennustettu. Meillä Suomessa povarit ennustavat, tai oikeammin ennustivat, kahvinporosta ja munasta, mutta nykyisen pulan aikana on tyydyttävä pelikortteihin tai kädestä ennustamiseen.

Niinikään on kaikkina aikoina myös unista ennustettu, puhumattakaan siitä, että suurin osa ihmiskuntaa uskoo uniin ja niiden enteelliseen merkitykseen. Monista teorioista huolimatta ei näet unien olemusta ole vieläkään kyetty täysin pätevästä ja tieteellisesti selittämään.

Taikausko häviää maailmasta vasta sitten, kun tiede kykenee täysin voittamaan perintätapaiset käsitykset ja haaveelliset luonnonselitykset ja kun ihmiset itse ovat siksi valistuneita, että voivat vapautua ennakkoluulojen kahleista. Mutta toiselta puolen ei taistelua taikauskoa vastaan ole johdettava yksimieliseen materialistiseen dogmatiikkaan, sillä kuten Goethe sanoo "taivaan ja maan välillä on paljon, jota filosofiamme ei ole edes uneksinutkaan".

Karjalan Viesti 23.2.1943

Karjalan Viesti 75 vuotta sitten eli 23.2.1943:

Karjalan Viesti 23.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 23.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 23.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 23.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: hevostiedusteluja (sivu 2)

Kuka hoitaa hevosta ruuna-valakka n:o 542/036? Hoitajaa pyydetään ottamaan yhteys omistajaan os.: Verner Seikkula, Lappi, T. L. Kaukiainen.

Sotahistoria: mitä voisi tutkia?

Koska yhden ihmisen elämä on rajallinen, ajattelin listata sellaisia sotahistoriallisia tutkimusaiheita, joihin itsellä ei riitä pätevyys ja/tai aika. Joku voi ottaa näistä itselleen mielekkään tutkimusaiheen. Jos taas lukija tietää jo aiheesta olemassaolevan tutkimuksen, niin voisi linkata kommenttiosioon.

Haavoittuneiden kuolleisuuden vertailu talvisodassa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa

"Haavoittunutta viedään ahkiolla linjojen taakse. Kollaanjoki 1939.12.10." Kuva: SA-kuva.fi

Haastattelin vuosia sitten sekä talvi- että jatkosotaan osallistunutta veteraania. Hän kertoi minulle kahden kotipaikkakuntalaisensa kuolemisesta jatkosodassa: miehet olivat haavoittuneet heinäkuussa 1941 suhteellisen lievästi ja ambulanssiin nostettaessa olivat sitä mieltä, että kyllä he tästä selviävät. Haavat kuitenkin tulehtuivat kesän helteissä ja miehet kuolivat lyhyen ajan sisällä. Talvisodan kylmyydessä taas hänen mukaansa haavoittuneet selvisivät paremmin.

Joku voisi tehdä tutkimuksen haavoittuneiden kuolleisuudesta 1939–1940 ja kesän 1941 kuolleisuudesta. Miten paljon kuolleiden määrää kasvattaa ajankohta, eli yksinkertaisesti "kesä ja kärpäset"?

Jatkosodan armeijakunnan viestipataljoonan toiminta

Suurta tutkimusvajetta sodan ajan viestitoiminnan tutkimuksessa paikkaa minun kirjoittamani VP 33:n historiikki ja Kaakkois-Suomen Viestikillan hyvä VP 30:n historiikki. Molemmat pataljoonat olivat divisioonien viestiyhteyksistä huolehtivia yksiköitä, mutta sitä ylemmän tason eli armeijakunnan (2–3 divisioonaa ja muita muodostelmia) viestitoimintaa ei ole tutkittu.

Perustavanlaatuisia kysymyksiä olisi puhelin- ja keskuskomppanioiden käyttö ja yhteyksien rakentaminen, etenkin poikittaisyhteyksien rakentamis- ja käyttökäytännöt. Samoin armeijakuntatason salakirjoitusmenetelmät ja peitekieli olisivat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita: VP 33:n yhteydessä pääsin tutustumaan etulinjan peitekielen suunnitteluun ja käyttöön. Etenkin Karjalankannaksella olisi hyvä tutkia, miten armeijakuntatason johto toimi Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä kesällä 1944.

Konekiväärien käyttö kesällä 1944

Kuvateksti: "Konekivääreitä tuodaan taisteleville joukoille. Summan lohko 1944.06.18". Kuva: SA-kuva.fi

Tämä on yksi sotahistorian kiistakapuloista. Jalkaväen perustukiase eli raskas Maxim-konekivääri oli todettu jo 1941 suhteellisen sopimattomaksi nopeaan liikuntasotaan. Niitä yritettiin korvata jatkosodan aikana kevyemmillä saksalaisilla konekivääreillä, mutta Saksan tehtaiden pommitukset ja tuotannon suuntautuminen omiin tarpeisiin ehkäisivät tuonnin Suomeen.

Miten Maxim selviytyi kesällä 1944? Hylättiinkö ne soiden ja vesistöjen pohjiin, kuten Tuntemattomassa Sotilaassa esitetään, vai tuhoutuiko niitä – miehistöineen päivineen – Neuvostoliiton teräsjyrän alle ja tulivoimapuutetta paikattiin sotasaalispikakivääreillä ja konepistooleilla?

Suojeluskuntalaisuus, suomalainen sotilasaines ja sodassa selviytyminen

Ilmeisesti suojeluskuntien antama sotakoulutus ja etenkin pienryhmätaktiikan opetus oli hyvin toimivaa. Helsingin Sanomissa oli 13.2.2005 Jukka Kemppisen haastattelu "Vasemmistolaisten pitäjien poikia kuoli sodissa muita enemmän" "Jukka Kemppinen perää selvitystä punapitäjien suurista miestappioista". Tuomo Hirvonen (24.2.2005) ja Tuula Vettainen (23.2.2005) kirjoittivat vastineet, joissa esitettiin suojeluskuntiin kuulumisen lisänneen taistelukuntoa. Vasemmistolaiset eivät mielellään suojeluskuntiin – hyvin ymmärrettävistä syistä! – liittyneet. Suojeluskunnista on onneksi kirjoitettu viime vuosina lisää, joten ehkä tämä tieto löytyy hautautuneena johonkin tutkimukseen.

Tämä heijastui osaltaan myös jalkaväen johtajiin. Periaatteessa suomalaisten onni onnettomuudessa oli "erityisaselajien köyhyys". Jalkaväen johtajiksi – siis ns. suoritusportaaseen – saatiin päteviä johtajia. Vertailun vuoksi Yydysvaltalaiset tuhlasivat omat kykynsä II maailmansodassa nimenomaan erityisaselajeihin, kuten massiivisiin ilmavoimiin, joilla voitiin painostaa ja tukea mutta ei lopullisesti ratkaista taisteluja. Kaupunkipommitusten ansiosta sidottiin kyllä Luftwaffe ja ilmatorjuntajoukkoja, mutta samalla omista resursseista sidottiin kaikkein paras aines toissijaisiin tehtäviin. Liittoutuneiden pommikonemiehistöjen tappiot olivat karmivat.

Yhdysvaltain jalkaväkeen jäi armeijaa 1941–1944 muodostettaessa – kuten Suomen Sotilas asian taannoin muotoili – tonkan pohja, josta kerma oli kuorittu jo useaan otteeseen päältä. Valtaosa brittien ja yhdysvaltalaisten sotaoperaatioista käytännössä epäonnistui 1944–1945. Ensimmäiset tavoitteet saavutettiin, mutta lopullista ratkaisua ei useinkaan saatu aikaiseksi ennen kuin miehet ja tankit loppuivat. Piti aloittaa uusi operaatio, josta taas saavutettiin vain ensimmäiset tavoitteet jne. Liittoutuneet yksinkertaisesti kestivät pidemmän sarjan Pyrrhoksen voittoja kuin akselivallat. 

Suomalaiset pystyivät yleensä välttämään Pyrrhoksen voitot, vaikka moni voitto olikin kallis. Yleensä taistelujen jälkeen kuitenkin jäljellä oli yksikkö joka huollettuna, lepuutettuna ja täydennettynä pystyi jatkamaan taistelua.

Karjalan Viesti 21.2.1943

Karjalan Viesti 75 vuotta sitten eli 21.2.1918

Karjalan Viesti 21.2.1918, sivu 1

Karjalan Viesti 21.2.1918, sivu 2

Karjalan Viesti 21.2.1918, sivu 3

Karjalan Viesti 21.2.1918, sivu 4

Päivän nosto: "etusivun tyttö"

Selitys: rintamalehdet tekivät 1942–1943 asiakaskyselyjä (oikeasti!) ja moni oli sitä mieltä, että lehdissä olisi syytä olla kauniiden naisten kuvia.

Karjalan Viesti 20.2.1943

Taas vuorossa sotahistoriaa 75 vuotta sitten rintamalehden näkökulmasta, eli Karjalan Viesti 20.2.1943:

Karjalan Viesti 20.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 20.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 20.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 20.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: Kirjoituskilpailu aiheesta "Mikä minua Aunuksessa on eniten ihmetyttänyt?" (sivu 3)

Palkintoina jaetaan 2,200 markkaa

Ylitettyämme kesällä 1941 vanhan valtakunnanrajan, aukeni eteemme uusi outo maailma – ja lähempi tutustuminen Itä-Karjalan kansaan ja oloihin on ollut omansa antamaan jatkuvaa ihmettelyn aihetta suomalaiselle soturille. Asumuksissa, tavoissa ja puheenparressa on vielä näkyvissä vanhan kalevalaisen kulttuurin jäännöksiä, jotka todistavat muinaisesta yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta toisaalta pitkäaikainen orjuus sekä viimeksi bolshevikkien yksipuolinen kasvatus ja kurjistava kolhoosikomento ovat painanet kaikkeen vieraan ja säälittävän leimansa.

Itä-Karjalassa omakohtaisesti nähdyt ja koetut pikku tapaukset lienevät ihmetyttäneet itsekutakin ja antaneet aihetta monenlaisiin mietelmiin. Kehoitamme lehtemme lukijoita panemaan näitä elämyksiään ja huomioitaan paperille ja osallistumaan kirjoituskilpailuumme. Palkintoina jaetaan 2200 mk seuraavasti

1 kpl I palkintoa á 500 :–
2 kpl II palkintoa á 300 :–
3 kpl III palkintoa á 200 :–
5 kpl IV palkintoa á 100 :–

Palkintolautakunnalla on oikeus jakaa palkintosumma muullakin tavalla, jos palkintosijoille päässeiden kirjoitusten laatu sitä vaatii.

Kirjoitukset on lähetettävä maaliskuun 15 p:ään mennessä osoitettuina: "Kilpakirjoitus, 5. Kpk. 2375"

Karjalan Viesti 19.2.1943

Karjalan Viesti 75 vuotta sitten eli 19.2.1943:

Karjalan Viesti 19.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 19.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 19.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 19.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: Partiokahakka Aunuksen kannaksella (sivu 1)

Virallisesti tiedoitetaan 18.2.: Karjalan kannaksella Kronstadtin tykistö tulitti rannikkoamme aikaansaamatta vaurioita. Muualla tavanomaista partio- ja tulitoimintaa.

Eräässä Aunuksen kannaksella sattuneessa partiokahakassa aiheutettiin viholliselle 20 miehen tappiot.

Karjalan Viesti 18.3.1943.

Karjalan Viesti 75 vuotta sitten eli 18.2.1943:

Karjalan Viesti 18.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 18.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 18.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 18.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: Äänisen Asemieskonsertti 7 (sivu 4)

pidetään Äänislinnan Teatteritalossa perjantaina 26.2.

I esitys on klo 18, II klo 20,15.

Vierailijoina mm. näyttelijä Arvo Lehesmaa ja tanssipari Duo Invenius. Pääsylippuja Vakon kirjakaupasta 24.2. alkaen klo 12–15.

Karjalan Viesti 17.2.1943

Karjalan Viesti 75 vuotta sitten eli 17.2.1943:

Karjalan Viesti 17.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 17.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 17.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 17.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: Yhdysvaltain hallitus tuntee Suomea kohtaan suurta mielenkiintoa (sivu 4)

Amsterdam 16.2. (STT) Amerikan tiedoituspalvelun antaman tiedon mukaan on Yhdysvaltain ulkoministeri laisunut edustajainhuoneen jäsenille, ettei Yhdysvaltain hallitus ole osoittanut minkään maan ulkopoliittisille suhteille niin suurta mielenkiintoa kuin Suomessa viime aikoina tapahtuneeseen kehitykseen.

Karjalan Viesti 16.2.1943

Tässäpä taas Karjalan Viesti 75 vuotta sitten eli 16.2.1943!
Karjalan Viesti ei ilmestynyt 15.2.1943, jos joku ihmetteli.

Karjalan Viesti 16.2.1943, sivu 1

Karjalan Viesti 16.2.1943, sivu 2

Karjalan Viesti 16.2.1943, sivu 3

Karjalan Viesti 16.2.1943, sivu 4

Päivän nosto: Risto Ryti uudelleen Tasavallan Presidentiksi (etusivu)

Sai ensimmäisessä äänestyksessä 269 ääntä
Kaikki 300 valitsijamiestä läsnä vaalitilaisuudessa

Suomen Marsalkka ilmoitti sunnuntaina STT:lle seuraavaa: Saatuani tänään lehdistön kautta tietää, että maalaisliiton valitsijamiesryhmä on asettanut minut ehdokkaaksi tasavallan presidentin vaalissa, tahdon kauttanne ilmoittaa, etten tähän ehdokkuuteen ole antanut suostumustani, jota minulta liioin ei ole pyydetty.

Ryhmien kannanotot

Maalaisliiton valitsijamiesryhmän puheenjohtaja ilmoitti ryhmän kokouksen päätyttyä seuraavaa: Maalaisliiton valitsijamiesryhmä, todettuaan että Suomen marsalkka vallitsevissa olosuhteissa on päättänyt kieltäytyä ehdokkuudesta, piti ainoana mahdollisuutenaan äänestää presidentti Rytiä.

Sos. dem. valitsijamiesryhmä ilmoitti tulevansa yksimieliseti äänestämään presidentti Risto Rytiä.

Kokoomuksen ja ruotsalaisten taholta ilmoitettiin niitten valitsijamiesten tulevan äänestämään vapaasti vakaumuksensa ja omantuntonsa mukaan.

Maanantaina tarkastetiin vielä jälellä olevien kolmen valitsijamiehen valtakirjat, joten kaikki 300 valitsijamiestä tulivat olemaan vaalissa läsnä.

Tasavallan presidentin vaali

toimitettiin eilen maanantaia alkaen klo 15 eduskunnan istuntosalissa. Ensimmäisessä äänestyksessä nykyinen presidentti Risto Ryti sai 269 ääntä. Hajaääniä saivat vuorineuvos. V. A. Kotilainen 4, Suomen marsalkka Mannerheim 1, presidentti K. J. Ståhlberg 1 ja maaherra Manner 1 ääni. Lisäksi jätettiin 24 tyhjää lippua.

Välittömästi vaalitilaisuuden jälkeen hallitus kävi Tasavallan Presidentin luona, missä pääministeri Ragnell esitti vaalin johdosta presidentti Rytille hallituksen onnittelut. Illan kuluessa kävivät myös kaikkien valitsijamiesryhmien lähetystöt esittämässä onnittelunsa presidentille.